Erään kisan anatomia

Preparoinpa tämän HHM:n häsän ennen kuin aika kultaa muistot.

Tavoite oli juosta puolikas all out ja sitä saa mitä tilaa. Kävin lenkillä pari viikkoa sitten ystäväni Sanna Kullbergin kanssa ja siinä Keskuspuiston hiekkatiellä kuulumisia vaihdellessa lyötiin alustavasti lukkoon jäniskontrahti 2.0. Sannan kaniinipalvelua kun on tarjolla, vain umpipöljä jättää tarttumatta tilaisuuteen. Edellinen kerta on unohtumattomasti piirtynyt mieleen enkkakympiltä, jolloin Sanna jänisti minut talutuskuntoon ja toisiin sfääreihin. Nyt oli pelonsekainen aavistus, että näin käy uudestaan, mutta rohkeasti määrittelin vauhdit itselleni. Tuntemus kunnosta oli suhteellisen hyvä ja asetin minimitavoitteeksi tulla maaliin 1.45XX. Hurjimmissa unelmissa läikkyi jopa 1.41,59, mutta siihen arvelin tarvittavan todella viileää keliä ja puskista tullutta pöljää päivää.
Alla oli kahden viikon takainen hyvin sujunut Karhunkierroksen pesukarhumatka, jonka tallustin mallikkaasti aerokynnyksen keskarilla ja huippusykkeetkin jäivät alle anan. Kuvittelin olevani suht koht palautunut, mutta valmentajani kuitenkin totesi, että ihan parasta ei tule irtoamaan.

Lauantaiaamu tuli, näytti todella upealta enkkakeliltä, tosin lämpömittari kipusi yllättävän nopeasti. Ei kuitenkaan mikään lehmänhenkäysilma, joten odotukset olivat korkealla.
Häröilin taas jotenkin ja tein ehkä liian lyhyen lämmittelyn ja liian hitaalla vauhdilla. Mikä ihme siinä on, että satsaan todella paljon tähän juoksuhommaan ja sitten sattuu näitä ajattelemattomuuksia joka kisan alla. Sanna kävi tutkailemassa reitin alkuosan ja juoksi oman lämppänsä. Viivalle hyvillä mielin, tiesin kuntoni ja sovittiin, että lähdetään 4.55 vauhdeilla matkaan. Jos kisassa tulee välystä, voin pyytää lisää vauhtia tarvittaessa. (Ei tullut).

HHM 2018 reitti

1K
Sannalla heti täydellinen aloitus, 4.57 kaikista lähtöhässäköistä ja tiukoista käännöksistä huolimatta. Luotto on jäätävä tähän jänikseen. Tiedän, että olen mestarin kyydissä.

2K
Katrin ja Millan kanssa yllätysläpsyt, huomaan ehkä 10 metriä ennen nämä iloiset ratapirkot. Kiitos, pieni hymy irtosi hetkeksi vakavalle naamalle!

2-5K
Melko shittiä melskausta, odotan että kroppa käynnistyy ja homma helpottuu. Siistiä vetää eka juoma-asema raakana lävitse, kas kun jänis hakee vedet ja iskee mukin kouraan vauhdissa. Lämpöä onkin enemmän kuin alkuun ajattelin.

5-8K
Otan ensimmäisen High5 Isogeelin, 100mg kofeiinia. Perään juotosta vettä ja matka jatkuu. Sitten yllättäen kengännauha aukeaa ja on pakko pysähtyä. Näpit geelistä tahmassa, sössin urakalla, paniikki iskee, en saa nauhoja kiinni. Lopulta onnistuu, 20 sekkaa palaa pärse pystyssä. Jänis on jossain edessä häkeltyneenä. Huitaisen jäätävän 100 metrin vedon, Sanna on kauhuissaan. Päästään 1.45 jänislauman edelle ja rauhoitun. Vauhdin pitäminen tuntuu ekaa kertaa vaikealta, jänisposse menee uudestaan ohi. Maria Westerlund on siinä porukassa, taputtaa olkapäälle ja moikkaa, ilahdun!

Jänis ja kuorma

8-11K
Kymppi tulee vastaan ajassa 49,32. Mietin miten voi tuntua näin pahalta tuossa vauhdissa. Alkaa hirvittää. 11 kilsan kohdalla annan ekaa kertaa tunteiden tulla ja huikkaan Sannalle, että vaikeaa on.
Sanna kertoo jänistelleensä Virpiä maralla ja sanoneensa tälle, että helppoja kilsoja ei ole, kun juostaan enkkaa. Mietin Virpiä ja päätän olla uikuttamatta. Nyt ollaan radalla ja sillä siisti. Huviretkeä ei ollutkaan luvassa, mutta ai saakura kun sattuu.

11-16K Kärsimystä kaikki tyynni. Mutta, hetkittäin kun ajattelen, että olo ei olekaan muuttunut enää pahemmaksi, iskee pienenpieni flow. Ihan ehkä 500 metrin ajaksi, mutta se riittää. Olen taas bäk ja roikun kuin takiainen jäniinin turkissa. Pari kertaa potkin Kyläsaaren vastatuulessa sukillekin, onneksi ei mennä molemmat katuun! Geeli numero 2 huiviin, sama kuin edellinen, putoaa ja pysyy sisällä. No problem. Sitten konnahotellin kohdalla takaa tulee yllättäen Taskuporo aka Sonja Koli. Läpsy häneltä olkapäälle, häkellyn, onpa hyvä meno tytöllä! Ponnari huiskii iloisti, hetken aikaa mietin, olisiko mahkuja peesiin. Ei ole. Lautatarhankadun mäki on murhaa, Sonja nousee dieselin väännöllä. Sinne menee!

16-18K Kamalaa taistelua. Pelkään pään pettävän koko ajan, hetkenä minä hyvänsä. Sanna tikkaa sub5 kilsoja armotta, on vain seurattava. Mietin tyytyisinkö vähempään. Jo aikaisemmin mainitsin hänelle, että riittää kun tulee hyvä juoksu, vaikka menisikin päälle 1,45. Sanna on samaa mieltä. Hyvin kuulemma taistelen. Yllättäen se helpottaa. Että voisin vähän tarvittaessa himmata. Ei, takkiin tulisi nopeasti minuuttikaupalla. Päätän mellakoida ja pysyä kadulla.

18-21K Viimeinen mäki ja sitten pitkä palauttava loikotus radaan varteen. Nyt se tulee. Ei anneta periksi. Sanna huutelee tsemppilauseita. Juoksuasento on kuulemma edelleen priimaa, pärse ei ole ämpärissä. Saakuran inhat coretreenit, siitäs saatte! Hesarin sillan yli ja siinä käännöksessä vapaudun. Sielu irtoaa vihdoin ruumiista ja nyt sole poika mithään, ei kuin maaliin. Hiekkapätkällä vielä vähän säästellen, mutta kun pääsen assulle alkaa huuruinen loppukiri. Näen Marian selän ja siitä helposti ohi. En muista sanonko jotain typerää, toivottavasti en. Sanna kannustaa vimmatusti, ääntähän tuosta jäniksestä lähtee. ”Nyt mietit miksi niitä neljäsatasia on juostu! Ala tulla nyt! Hyvä Jussi!”

Maukkaahan se saakura oli. Ilmankos tökki!

Loppusuora
Kyllä lähtee, onhan sitä reittä. Tajuan, että sub 1.45 on mahdollinen. Vika satanen munaravia ja kellot seis ajassa 1.44,50

Jee! Live and kicking!

Maalissa
En itke, ihme kyllä! Pakahduttava onnen tunne. Kipu loppuu. Halaan Sannaa pitkään. Se tuli. Hieno juoksu. Kunnonmukainen suoritus. Lyhyitä välähdyksenomaisia ajatuksia. Pää ihan sekaisin onnesta.

Eipäs kun ME tehtiin se!

Faktat
Aerokynnys 148, ana 168, maksimisyke 190. Kisa meni 171 keskisykkeellä, uudet maksimit 192 kelloon kaikkien näiden vuosien jälkeen. Saattaa tosin olla Suunnon tekosia, piikki ehkä. Viimeinen 370m sujahti 1.36, keskisyke sillä 189bpm. Nelosilta ammensin! Todennäköisesti kaikki tuli pihalle 🙂
Miesten 55v sarjan 13/72.

Loppunosto ja sielu irtoaa

Jälkihehku
Seuraavana päivänä menen tekemään palauttavan treenin rakkaalla tyllerövispillä. Tunnin verran alle 120 bpm. Sotken melkein 50 minuuttia ajasta silmät kiinni. Tunnen hengityksen menevän pidäkkeettä sisään ja ulos, rintakehä on täysin auki. Liikutun ja valuttelen naamalta hikikarpaloita ja kyyneleitä. Kukaan ei näe. Mihinkään ei satu, jalat täysin kunnossa. Tunnetilana vahva ”tämä oli tässä”. Tehtävä suoritettu.

Näillä sitä lammikoidaan hikeä!

Kiitos
Sanna! Huikea olet! 2/2 onnistumista sun kyydissä 🙂
Koutzi! Haluan aina kaikkea ja kaikki ei ole mahdollista. Kiitos kuitenkin kaiken sovittelusta. Hyvin mä vedän 🙂

Juoksun perimmäinen tarkoitus?

Päätin tarttua blogini alkajaisiksi tähän möykkyyn. Mitä sitä kiertelemään ja kyräilemään. Aihe on varmaan monelle tuttu, tai ainakin sitä on itse kukin varovasti tikulla tökkinyt.

Olen juossut juoksemisen ilosta nyt kohta seitsemän vuotta. Tämä ei ole ollut ensimmäinen yritys tulla juoksijaksi. Jo 14 vuotiaana halusin päästä eroon 15 läskikilosta ja kiusasin nuorta ylipainoista kehoani orastavalla päättäväisyydellä. Tuolloin 1974, ei sykemittareita ollut ja juokseminen oli all out etenemistä maksimivauhdeilla. Ei mitään mukavaa sunnuntaihupailua, vaan sitä itseänsä, tuskaa ja kärvistelyä. Mieli jalostui ja jotenkin onnistuin laihtumaan silakaksi, mutta samalla jäi kyllä juoksukin.

1984, juoksu ei vieläkään napannu.

Toinen kunnon yritys taisi tulla vasta 36 vuotiaana, kun esikoiseni syntyi. Tarve poistua kotoa, jotta ei altistuisi happaman maidon katkulle ja muille orgaanisille käryille, siivitti juoksemiselle uuden alun. Raasto 2.0 näki päivänvalon. Hanat auki ja 5-6 kilometriä päivittäin pää punaisena. Tätä jaksoa kesti kaksi vuotta ja pääsin jonkinmoiseen vauhtikestävyyskuntoon. Termi peruskestävyys ei ollut tuttu, joten en vaivannut päätäni moisella turhakkeella. Toinen tyttäreni kuitenkin putkahti maailmaan ja käsiäni tarvittiin kotona. Juoksu jäi ja tilalle tulivat meditatiiviset pakohetket kylmässä saunassamme kuivuvien kestovaippojen keskellä.

En kuitenkaan jättäytynyt kokonaan sohvalle, vaan pelailin salibändyä pari kolme kertaa viikossa puulaakikahinoissa ja myöhemmin kävin ottamassa pataan ikämiesten mestaruussarjassa. Sankarimainen peliurani päättyi kuitenkin polven eturistisiteen katkeamiseen, joka korjattiin, mutta hajosi uudestaan, joka korjattiin, mutta hajosi jälleen. Oli aika keksiä muuta.

Vuodet  vierivät ja mustikkakaurapuuroa seinille viskovista tenavista oli kasvanut upeita nuoria neitejä. Rupesin suuntaamaan katsettani omaan napaani. Esikoiseni pelasi tuolloin salibändyä SM-tasolla ja joukkueenjohtajana hyödynsin kaikki tyttöjen treenit kipittämällä samanaikaisesti itse. Suoraan juokseminen onnistui ilman eturistisidettä ja pikkuhiljaa matkat pitenivät aina 10 kilometriin asti. Aloin päästä jonkinmoiseen kuntoon ja nälkä kasvoi. Peruskestävyys ei edellenkään ollut hyve, hitaasti eteneminen ei ollut mun juttu.

Tuli joulunalus 2013 ja kälyni ehdotti kalapäivällisellä osallistumista HCR:n puolimaratonille. Tartuin ähkyssä täkyyn kuin valkohai irtoporsaaseen ja uusi aikakausi alkoi elämässäni. Minusta tulisi juoksija. Ensimmäinen puolikkaani HCR 2014, alimittainen tosin, kuten tuon juosseet hyvin tietävät, päättyi maaliintuloon ajassa 2.06xx. Muistan olleeni poikki, hikinen ja haiseva, niin kuin sittemmin useasti. Maaliin raahauduin kuitenkin ongelmitta ja kisasta toivuttuani oli joku merkillinen halu tulla nopeammaksi syttynyt.

Ensimmäinen lappujuoksuni, HCR 2014

Tätä intoa olen nyt miettinyt. Mistä se kumpuaa? Miksi pitää juosta aina vain kovempaa tietty matka? Vaikka joku toinen viilettää puolikkaan kymmeniä minuutteja nopeammin, se ei minua lannista. Kyse on sisäisestä palosta tulla paremmaksi. Unohtaa iän tuomat rajoitteet, lahjattomuuden aiheuttamat hidasteet ja yrittää kohentaa omaa ennätystä. Täysin itsekästä puuhaa, addiktio, eskapismia. Mutta samalla hyppy toiseen todellisuuteen.

Kemiallinen coctail, jonka juokseminen tuottaa, aiheuttaa vakavaa todellisuudentajun hämärtymistä. Entinen elinpiiri supistuu, tapaat samankaltaisia, kaveripiiri vaihtuu. Lopulta olet pahasti vieraantunut normaalielämästä. Rupeat saavuttamaan juoksun flowtiloja. Juostessa olet irti kaikesta. Elät hetkessä. Unohdat ikäsi ja messevät asuntovelat. Tiedostat kuinka kehosi toimii kuin hienoin mekaaninen parmankinkkuleikkuri: tasalaatuista ohutta siivua tulee, tasaisia helppoja kilometrejä karttuu toinen toisensa perään. Kehosi valmistaa hyvänolonhormoneja ja etenet vinkeässä pössiksessä ties kuinka kauan. Otapa lenkille samanhenkinen häröolio mukaasi ja jaettu ilo sekoittaa molempien  mielet pitkäksi aikaa.

UTLO 2017, ekaa kertaa vuorilla juosten

Aijai, siinäpä tuli jo muutama syy juosta. Niitä siis on! Mutta juoksun perimmäinen tarkoitus minulle? Sekö että saa syödä (kieltämättä ihanaa) enemmän? Sitä täytyy hakea halusta laittaa itsensä koville. Päästä selvyyteen mihin kehoni pystyy. Ja pystyyhän se, mikä aina välillä tuppaa unohtumaan. Ehkä se perimmäinen tarkoitus onkin ollut oppia rakastamaan kehoani. Pidin sitä aina rumana ja puutteellisena, paksuna ja hitaana. Vasta hiljattain olen oppinut arvostamaan sitä. Se on lennättänyt sieluani milloin vuorilla tai kiidättänyt asfalttimaralla mieleni hurmokseen. Kestänyt hienosti retuutuksen radalla ja puskissa!

Juosta voi missä vain, tässä Saalbachissa 2018

Aloittelen tätä blogia tutorini ja valmentajani innoituksesta. Kirjoittamalla tänne, yritän selventää itselleni mistä tässä juoksevan ihmisen elämässä oikein on kyse. Samalla merkitsen  muistiin missä olen juoksuaskeleita ottanut. Elämyskisaraportteja siis odotettavissa.  Saattaa tänne syntyä tekstiä muustakin intohimosta kuin juoksusta, kuten syömisestä 🙂