Team Mötikkä kivikossa

 

 

Päivä ennen omaa kisaa

Onko sallittua muuttaa mieltä? Lauantai-iltana vielä tuntui siltä, ettei ikinä enää polkujuoksua. Kun ei se suju, niin annetaan olla sitten. Myydään sauvat, reput ja muut kilkkeet pihakirppiksellä.
Vaan sujuihan se. Olen könynnyt Pallas-Hetta välin kahdesti aikaisemmin, 2016 ja 2017. Ensimmäisellä kerralla jätin syömättä kaikki eväät ja meinasin paleltua räntämonsuunissa Pyhätunturin huipulle. Toisella yrityksellä alkoi polvi kipuilla jo 15 kilsan kohdalla ja pakotti käytännössä kävelemään maaliin. Nyt oli lupa odottaa ehjää suoritusta juosten ja sitä lähdettiin hakemaan.

Sääspekulaatiot loivat lievää epävarmuutta, mutta kun kisa-aamu koitti, oli taivas umpitäkissä. Rakko mäkeen ja matkaan neljällä lötköpullolla. Puolen litran pulloista on paljon helpompi tietää, kuinka paljon juomaa on mennyt. Tulee juoduksi tarpeeksi.

Olen mielessäni jakanut tuon kisan kolmeen osaan. Ensimmäinen 0-25K Hanninkurun huoltoon. Tämähän on se hitain ja kivisin pätkä, huolto ei tunnu tulevan vastaan sitten millään. Toinen osa on 25-44K, eli juostavaa maastoa, jossa matka alkaa taittua. Viimeinen 44-57K on se järkyttävä hiekkatie/asfalttitaival, pitkitetty kärsimys. Sakkokierros, jossa hankitaan iso temmi otsaan. Starttia odotellessa olin rauhallinen, tiesin mitä edessä on ja olin vielä ihan kohtuullisessa kunnossa. Itseasiassa parhaassa peruskestävyyskunnossa evö, kävi matkan edetessä ilmi! Kiitos lähtee taas valmentajalle!

Team Mötikkä startissa

Reppuun oli pakattuna seuraavat varusteet:
-goretakki, pakollinen, ei tarvittu
-hanskat, pakolliset, ei tarvittu
-avaruustorkkupeitto, pakollinen, ei tarvittu
-pilli, pakollinen, ei tarvittu
-kartta, pakollinen, unohtui pöydälle🙈
-ideaaliside, pakollinen, ei tarvittu
-muki, en löytänyt mihin olin tunkenut
-4 kpl lötköpulloja, kaksi unohdin täyttää Hannunkurussa, purosta lisää
-putkilo elektolyyttiporetabletteja
-10 kpl High5 geelejä kahdessa pikkulötköissä, n.8 lutkutin kitusiin
-2 Snickers suklaatipatukkaa, yksi meni
-paketti minisalamipötkylöitä, jäi syömättä
-10 suolatablettia a´500mg, yksi meni
-1 High5 Extreme kofeiinigeeli, lurps, hiekkatiellä nassuun
-sauvat, Black Diamond, hiilikuituiset, määrämittaiset, helkkarin hyvät
-jalassa Salomon S Lab Ultrat, ei rakon rakkoa, kaikki kynnet ehjänä
-reppu, Ultimate Direction 3.0, ei tarvinnut kertaakaan riisua kisassa
-lippa, Compressport, hiki valui sikana, vaan ei silmiin

Kohti Taivaskeroa

Näillä varusteilla ja muutamalla irtopaarmalla matkaan kohti Pallaksen huippua. Sauvat pelittivät hyvin ja edellisvuoteen verrattuna tunkkasin kaksi ekaa kilometriä kolme minuuttia nopeammin kuin 2017. Vielä ylös Taivaskerolle ja sieltä runsaat neljä kilometriä alamäkeen. Etukäteen pelkäsin alamäkijuoksun olevan taas hälvetin vaikeaa, mutta sepä sujui! Voiko siis polkujuoksussa kehittyä? Nyt iski flow. Annoin palaa. Uskalsin juosta ja luottaa kinttuihin. Aivan umpihurmos. Siitä saivat kärsiä matkaseurani Minna ja Jonna, jotka roikkuivat kyydissä vähemmän tyytyväisinä. Tämä kävikin selväksi, kun tuli vihdoin seuraava pidempi nousu ja himmasin siihen. Korvat huuhdeltiin kiroilutulvalla punaisiksi ja hyvä ettei tullut litsareita😂 Olin kuulemma yrittänyt tiputtaa heidät kyydistä ja alkuvauhti oli aivan liian kova. Seuraavat pätkät mentiinkin yhtä matkaa peräkanaa ja joku muu määräsi vauhdit. Kunnes 20:n kilometrin kohdalla pyöräytin nilkkani kunnolla ja luulin kisan olevan ohi. Mähryinen draamakohtaus siihen ja kävelyksi. Ketutti kuin naalia. Pilasin taas ystävieni kisan. Käskinkin heitä nostamaan kytkintä, mutta eivät suostuneet lähtemään ja jättämään meikää tallustelemaan. Keskeytys pyöri puoli tuntia tosi vahvana mielessä.

Napsin kuitenki särkylääkettä ja aloin vähitellen ottaa juoksuaskelia. Kipu hellitti ja pääsimme yhdessä Hannunkurun huoltoon. Ruokinta-alueella ihmettelin 20:n metrin jonoa ja päätin olla syömättä lounasta. Täytin pullot ja tuimme nilkan kinesioteippipalalla, joka Minnalla onneksi oli matkassa. Jonnan lähetimme eteen päin yksin, Minna jäi saattohoitamaan meikää kohti maalia. Siinä touhutessamme tapasimme Sannan, joka joutui keskeyttämään perusmatkan imeytymisongelmien takia. Halasimme lämpimästi, muutama itkunsekainen lause, sielussa läikähti. Veti mielen apeaksi, mutta päätin, että maaliin mennään tälläkin kerralla. Ihan sama mikä aika.

Sieltä jostain

Seuraavat kilometrit sujuivat ihmeen hyvin. Nyt iski flöy sen takia, kun pystyin taas juoksemaan. Paukuttelimme 7-8 minuutin kilsoja ison nipun, kunnes takaa tuli vielä kovempaa Annikka. Laikka oli mimmillä ollut sen verran oranssina, että hän jäi toviksi juttelemaan, itseasiassa koko loppumatkaksi. Pyhätunturi tuli hämmästyttävän nopeasti ja helposti vastaan. Huipulla muutama kuva ja sitten alas rinnettä kohti viimeistä huoltoa.
Vielä ehdin ottaa piristävät pannut Pyhäkeron  varvikkoon. Polvi edellä ja varusteet pitkin tunturia. Vaan ei kiven kiveä siinä kohtaa. Ehkä se oli muistutus siitä, että polku ottaa ja polku antaa. Tällä kertaa variksenmarjapedille embonpehmoisesti antavana osapuolena😂

Alas Pyhäkerolta

Joku oli siirtänyt viimeistä huoltoa pari kilometriä, whaat! Vesi loppu ja kurkkua kuivasi. Minnalta varatankki repusta ja ykkösellä lötköllinen elektrolyyttijuoma ikeniin. Ihme tyyppi, repussa kaikkea tarpeellista😊 En älynnyt kysyä olisiko ollut kylmää kaljaa, ehkä😂

No tulihan se huolto sieltä, sipsukkaa ja maustekurkkua kouraan, vähän kuin nachoja ja jalopenoja🤔 Ei jääty ihmettelemään, sillä tajusin että sub9h olisi ihan kielellä. Riittää kun pistellään loput kilometrit seiskaa. Eli koko loppumatka hiekkatietä juosten. Olivat varmaan kiusaksi levittäneet sille viiden sentin kerroksen ihan tuoretta juoksuhiekkaa. Joka askeleella sutaisi, hilpeää! Vauhti vaihteli hiekkatieosuudella 6.15-6.45 välillä. Sen verran oli raakaa touhua, että puhetta ei juuri tullut. Tuppisuuna pätkittiin menemään. Selkää lappasi kokoajan vastaan ja ikätovereitakin varmaan neljä. Aloin pikkuhiljaa elätellä toiveita oman sarjani kympinsakissa olemisesta. Päätin, että ketään vanhaa ukkoa ei nyt tule tämän toisen ohi enää. Vihdoin näkyi asfalttitie ja kyltti 4,8K maaliin. Jumputi, jumputi, kohti Hettaa ja kylmää olutta! Askel oli kuitenkin jo matala 52 kilometrin jälkeen ja vaikka kuinka oli syöttö päällä, ei ihan kutosen vauhtiin millään kyetty. Viimeisellä kilometrillä ohitin yhden ikätoverini, joka lähtikin peesiin. Kaverin Hokat läiskyivät asfaltiin tutulla ultraajan jarruttavalla askeleella ja mietin, tuleeko saakura uudestaan ohi. Ei tullut, harjasin ukon ylämäkeen. Viimeinen kilometri @5.50, kisan nopein. Sillä lailla! Maalissa parempivoimaisena kuin kertaakaan. Juotavaa ja äkkiä, suihkuun ja oluelle Jussan Tupaan. Saimme vielä Minnan kanssa mukaan Saanan, joka oli koko kisassa hienosti naisten 12., vaikka damagea oli tullut hällekin. Olut maistui muuten hyvältä (ette usko vai)! Nestettä meni kisassa 5,5 litraa, maalissa 1,5 ja baarissa 1,0😬

Työkalut pölyssä maalissa

Vielä illalla bussissa päätettiin, että polkujuoksut on tässä. Minulla ei nilkka kestä ja Jonna ja Minnakin olivat tummiksi piestyjä.
Löysin kuitenkin itseni lukemasta työpaikalla muiden kisaraportteja ihan fiiliksissä. Saahan sitä siis muuttaa vielä mieltä, saahan😅

Olin lopulta oman sarjani 5. Ei ihan podiumille vielä, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee!

Mimosalla kisan jälkeinen päivä käyntiin

Kani Kuriton palkkasi valmentajan

Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun tuskissani seurailin somessa, kuinka kaikki muut saivat tuloksia ja kehittyivät juoksijoina. Vaikka tahkosin kieli santapaperina 2000 kilometriä vuodessa, en nopeutunut. Oli aika ostaa osaamista. Pähkäilin mistä sitä löytyisi. Olin hallissa nähnyt useasti soukan naisen vetävän tiukka ilme kauniilla askeleella totista äijäporukkaa perässään. Kyyti oli liukasta ja raakaa. Päätin selvittää kuka ja mikä. Pieni stalkkauskierros ja nimi oli selvillä: Minna Syvälä, Espoon Tapiot.
Kypsyttelin asiaa muutaman kuukauden ja kun olin ostanut tiketin ensimmäiselle Pallas-Hetalle, tajusin etten selviä ilman ammattiapua. Sähköpostia Minnalle ja varovainen lähestyminen kohti uutta alkoi.

Valmentajani Minna

Ensi töikseen Minna siivosi juoksumääristä 1/3 ja olin shokissa. Se, että vähemmän saattoi olla enemmän, ei mennyt laakista tajuntaan. Kapinoin ja hypin seinille puoli vuotta kotona pimeässä. Onneksi oli oma juoksuperhe Messengerissä, johon saatoin kaataa epäuskon murheen ja toisaalta parantuneiden vauhtien tuoman ilon.

Mikä sitten muuttui ja tuliko tuloksia? Juoksin ensimmäisen maratonini 2015 melko tarkkaan 55 vuotis syntymäpäivänäni HCM:n legendaarisessa Possujunassa, jonka ystävini Sami Sundström lanseerasi tehdäkseni neitsytmatkastani mahdollisimman mukavan.

The Original Possujuna

Siitä tuli kaikkea muuta kuin vappumarssi Pitkälläsillalla. Liput eivät liehuneet ja taapersin maaliin ajassa 4.43. Minna kehiin ja keväällä nojasin polviin Hampurin maran maalissa epäuskoisena ajassa 3.55. Vuosi siitä ja kellot pysähtyivät  @3.43. Kympin enkasta lähti puolessa vuodessa 5 minuuttia. Syksyllä 50,24 ja keväällä 45,32. Nyt oli löysät otettu pois ja homma alkoi vaikeutua. Rajat tulivat vastaan tänä vuonna, vai tulivatko?
Vuosikilometrimäärät eivät ole juurikaan kasvaneet, joten joku muu on ollut nopeutumisen tae. Miten sitä kehitystä oikein tulee? Monasti saa lukea juoksupalstoilta, että jollakin toiveet ja tulos eivät kohtaa. Tehdään kyllä asioita, mutta ne eivät johda suuriin parannuksiin. Junnataan paikallaan. Minäpä annan nyt teille helpon reseptin ja kerron millaista on olla valmentajan kokovartalopotilas.
    1. Noudatan tiukasti ohjelmaa. En häröile, paitsi joskus keulin. Teen kaikki treenit niin kuin ne on kirjoitettu, enkä kysele itseltäni onko joku kivaa vai ei. Harjoitukset tehdään myös matkoilla. Ihan sama ollaanko hiihtämässä Alpeilla. Jos on laitettu 10K juoksua, niin se juostaan. Epämukavatkin jutut, kuten koordit, yritän säälittävästi rimpuilla jossain niin ettei kukaan näe.
    2. Ohjelmassa on muutakin kuin juoksua. Siihen on laitettu palauttavia harjoituksia. Näitä olen tehnyt syksystä asti tyllerövispilällä eli crosstainerilla yhteensä 41 tuntia. Lisäksi olen käynyt vesijuoksemassa neljä kertaa, jolla sain hommattua pullean kestopistepussin valmentajani silmissä. Huoltavia liikkuvuusharjoituksia olen myös tehnyt.

      Huoltavaa aitakävelyä eli lonkkien avausta

    3. Lihaskunto. Teen treenikaudella 2 kertaa viikossa lihistä. Keskivartaloa on koetettu jämäköittää, jotta paketti kestäisi retuutusta. Kaikenmaailman jumppapalloja on siedetty ja lattialla ähkitty.
    4. Lihashuolto. Olen miettinyt, että minulla on oikeastaan tiimi, johon koutsini lisäksi kuuluu monivuotinen luottohierojani Johanna. Tiukkanäppinen tyyppi, joka ei pienestä kiroilusta hätkähdä helläksi. Käyn treenikaudella hieronnassa kolmen viikon välein, aina raskaan viikon jälkeen. Rullailen ja venyttelen lisäksi, nekin sessiot on ohjelmaan laitettu. Lisäksi olen käynyt fysioterapeutilla, joka tutki lihasepätasapainoja ja määräsi niihin lääkkeitä. Niin ja ystäväpiiristä on kolmaskin fyssari häärinyt kimpussani, mm. kinesioteippaillut pakareisiä ja akilleksia.

      Johannan huollossa neulatyynynä

    5. Henkinen valmennus. Koutsin kanssa olemme tapailleet kaksi kertaa kuussa treenien merkeissä. Välillä on höpötetty niitä näitä, mutta yleensä silkkaa asiaa. Varsinkin koviin ratatreeneihin olen tarvinnut henkistä nostatusta. Olen kieriskellyt mondolla ja uikuttanut, mutta ilman psyykkausta olisin ehkä kaikkein tiukimmissa paikoissa luovuttanut. Kerran niin tapahtuikin. Se ei ollut kivaa. Voi sitä häpeää, kun treeni jää kesken! Koutsini on myös kouluttautunut Life Coaching-valmentajaksi ja minulla oli ilo saada neljän tunnin setti juttelua mm. enneagrammin pohjalta. Erittäin siistiä, mutta siitä kirjoitan oman jutun myöhemmin!
    6. Pysyttelen terveenä. Menen nukkumaan ajoissa. Syön järkevästi. Tässä minulla on eniten parantamisen varaa. Lautaselle en ole vielä Minnaa laskenut, mutta nyt sekin on edessä. Kovilla miinuskaloreilla harjoittelu ei minulta oikein onnistu ja vammariski kasvaa hälyttävästi. Sain todennäköisesti akilleksen ärsyyntymään tankit tyhjinä tehdystä kahdesta kovasta treenistä, samoin takareisi paukkuu herkästi vedoissa, jos energiaa ei kehossa ole. Mietin siis mitä laitan suuhuni, kun tiedossa on raakaa touhua.

      Kovikset vetää KK:n huollossa elementtipizzaa. Miksen siis minäkin 🙂

    7. Testaamisen tuomat hyödyt. Selvää on, että laktaattitestit kuuluvat asiaan, jotta sykepohjainen harjoittelu onnistuu oikeilla leveleillä. Valmentajaltani sain myös First beatin mittauslaitteet, jolla tutkittiin palautumista. Selvisi, että pienetkin määrät alkoholia hidastivat palautumista merkittävästi. En siis läträile saunaoluilla, jos on kova viikko menossa.
    8. Oma ajankäyttö on syytä suunnitella. En silti koe, että valmennuksessa olisin joutunut luopumaan mistään. Pidän rutiineista ja kurinalainen työskentely sopii minulle. Saamapuolelle on jäänyt valtavasti uuden oppimista, hienoja kisoja ja ilo siitä, että kehitystä vielä tässäkin iässä on oikeastaan helppo saada.
    9. Ylimenokausi. Vajaan kahden viikon päästä menen juoksemaan Pallakselta Hettaan, 57km. Siihen on hyvä päättää syyskuussa alkanut treenijakso. Sen jälkeen höntyilyä 4 viikkoa, josta kaksi ensimmäistä varsinaista ylimenokautta. Silloin ei juuri juosta, vaan nautitaan muusta elämästä. Sitäkin kun on hyvä olla. Ainakin se kaksi viikkoa vuodessa.
    10. Huolenpito ja innostavuus. Olen jotenkin ilmeisesti onnistunut luomaan hyvän valmennussuhteen. Valmentajani kysyy aina ensimmäisenä kun nähdään ”Mikä pössis?”. Olen oppinut kertomaan rehellisesti, jos joku asia vaivaa. Usein koutsin hyväntuulisuus tarttuu ja väsymys sekä huolet kaikkoavat kun joku kuuntelee.

      Nähdään 14.7. Hetassa!

      Yhtään askelta ei kuitenkaan kukaan ole ottanut puolestani. Kehitystä ei myöskään tule nopeasti. Varsinkaan 57 vuotiaana ei pikavoittoja napsahtele. Peruskestävyys kehittyy hitaasti ja välillä joutuu odottamaan pientäkin hyppäystä kauan. Mutta mihinkäs tässä on kiire. Ajattelin vielä vuosia pysyä ehjänä, juoksennella radalla ja puskissa. Niinpä hyvä valmentaja on minulle kullan arvoinen.