Pitkä tarina pettymyksestä

Miten käsitellä pettymyksiä? Istumme valmentajan kanssa Munkkiniemen rantakahvilassa. Juoksutreeni on peruutettu ja tilalla on Life Coaching-tunti. Takana on epäonnistunut kympin kisa, olin jäänyt itselleni asettamastani realistisesta tavoitteesta. Olin harjoitellut 6kk nousujohteisesti ja saanut niputettua treenit lähes terveenä. Pettymyksen mukana katosi ilo koko juoksuun, olin epäonnistunut surkeasti, harmitti. Valmentajani antoi kaksi mahdollista syytä: A, joko pää ei kestänyt tai B, olin alipalautunut. Molemmat kuulostivat huonoilta vaihtoehdoilta.

Minna Syvälä, mun koutsi

Life Coachingissa ihminen laitetaan itse löytämään omat vahvuudet. Minna ei kerro mitä sinun pitää tehdä, löydät ne prosessissa oivallusten kautta itse. Ensimmäiset keskustelut kävimme runsas vuosi sitten. Olin aivan täpinöissä alkuhämmennyksen jälkeen. Ajattelin että minulla ei ole mitään sanottavaa ja tilanne jännitti, mutta tapaamisen jälkeen lähdin posket hehkuen kotiin. Puheesta ei ollut tulla loppua! Juoksu on ollut minulle pitkä matka itseeni ja Life Coaching hyvä työkalu auttamaan ymmärtämään elämääni ja sen ainutkertaisuutta. Pääkoppaan jäi moneksi päiväksi valtava innostus, jotain oli liikutettu sisällä, palikat olivat eri järjestyksessä! Joku toinen näkee mahdollisuuksia siellä, mistä et niitä itse osaa etsiä.  Ja mikä onkaan siistimpää, kuin vaihtaa tarvittaessa yhteistreeni sparraukseen, mihin toinen on hyvin valmistautunut, kun toinen tulee pää hatarana ja sielu riekaleina!

Palataan takaisin Aktian kisaan. Tarkoitus oli juosta sub45, tai vähintään oma ennätys, eli alle 45.32. Valmistauduin starttiin hyvin, tein aamulla mielikuvaharjoittelun sängyssä maaten, juoksin läpi tutun reitin. Keli oli sateinen ja tuulinen, mutta se ei horjuttanut mieltäni. Olin viivalla valmis suorittamaan. Heti ensimmäisellä kilometrillä oli vaikea päästä 4.30 vauhtiin ja seuraavat pari kilometriä hain epätoivoisesti lentoa. Ei kulje, vaikka pässinä vastatuuleen puskee.  Eväät ahmittu vitosen kääntöpaikalla ajassa 22.50. Ei mitään annettavaa enää kisaan. Loppu rämmittiin tuskassa maaliin ajassa 46.21. Pettymys oli valtava. Alakulo iski ja varsinkin vaihtoehto A, pyöri takaraivossa koko ajan.

Aktialla kärsä rutussa. Kuva Katja Kujo

Nyt istuimme kahvilassa, minulla on tietty suu täynnä pullaa. Olinko tehnyt parhaani, koutsi kysyi. Mielestäni olin, mutten voinut olla varma. Koko juoksun mielekkyys kadonneena, sielu rikki aka paskana. Keskustelu polveili huippu-urheiluun, miten joku Iivo Niskanen käsitteli MM kisojen pettymyksen? Joskus käy niin, että vaikka teet parhaasi, muut ovat vain parempia, no can do, ehdotan. Wannabeaikuisurheilija ei vaan tiedä onko tehnyt parhaansa. Tähän se kiteytyy. Nyt tarvitaan armoa itseä kohtaan.

Valmentajani näkee minussa ylivirittyneen suorittajan, jolta puuttuu kyky rentouteen, vähempikin tappura riittää sytykkeeksi. Olen kuulemma sellainen, että treeneissäkin liekehdin liikaa, ajan itseni keulimalla ahtaammalle kuin on tarkoitus😬 Lisäksi kannan koko ajan pientä eläintarhaa harteilla ja luon turhia paineita. Rentoutta, sitä pitää saada tekemiseen. Iloa, silloin paha olo kympilläkin voi tuntua edes hetken siedettävältä. Armoa, jos epäonnistuu! Uutta matoa koukkuun!

Tuo Life Coaching-tunti menee kuin siivillä. Minna on hyvä tässä! Taas kerran minut avataan kuin säilykepurkki, lörpöttelen ummet ja lammet välillä, mutta valmentaja ohjaa taitavasti keskustelua. Pistää minut itse löytämään omat ratkaisuni. Juoksu on selvästi minulle elefantinkokoinen asia elämässä. Palkkasin aikoinaan Minnan piiskaamaan kropasta kaikki irti, mutta eihän se niin mennyt. Tarvitaan malttia enemmän kuin raastoa. Järkipuhetta, jopa lohdutusta.  Lähden huojentuneena kävelemään kotiin. Seuraava kymppi Pukinmäessä sujuu pari sekuntia nopeammin, mutta tällä kertaa onnistun hymyilemään maalissa. Matkalla oli silti karua, vaikka yritinkin mantralla ”eihän sua ees satu” löytää voimaa. Sykereservistä jää edelleen käyttämättä 10 lyöntiä, en vaan pysty. Olen loppuun kulutettu.

Puksussa sentään iloisena maalissa

Kohti kevään viimeistä koitosta H10, vuoden päämatka. Olin kisaviikolla käynyt laktaattitestissä, josta sain sormet vielä verillä alustavat tulokset. Hapot nousevat aivan liian aikaisin ja jyrkästi. Kropassa se vika siis on, eikä päässä! Olen yhtä aikaa huojentunut ja surullinen. Olen siis juossut niin sanotusti seinään. Kun analysoimme jälkikäteen tilannetta, parista veekootreenistä pystyi sen jo aavistamaan. Peekoovauhdit olivat kuitenkin nousseet hienosti, joten selviä merkkejä ei voinut nähdä. Selvää oli, että kokonaiskuormitus oli minulla noussut liian korkeaksi. Työt eivät maistuneet ja aiheuttivat jatkuvaa ahdistusta. Eihän se H10 sujunut, kuumakin oli. En enää jaksanut välittää. Samalla kypsyi ratkaisu, 29.4. irtisanouduin päivätyöstäni. Palautuminen saattaa viedä jonkun aikaa, mistä sen tietää kuinka kauan. Nyt olen luvannut itselleni 4 kuukauden kesäloman. 40 vuotta töissä ja ensimmäistä kertaa tällainen irtiotto!

Onneksi juoksu antaa myös ystäviä!

Minnan kanssa käytiin eilen polttamassa karstoja Otaniemen hanhikakkaamolla. Edelleen rentous ei asu minussa, mutta lupaan kesän aikana opetella sitä. Tehtiin vielä aika raaka ohjelma HHM:lle, josko puhkeaisinkin siellä kukkaan😂 Mutta ei silläkään ole niin väliä. Kunto palaa kyllä joku päivä. Have mercy!

Kova treeni vaatii asialliset tankkaukset