Uutta kohti

 

Parin viikon palauttelu Pallas-Hetalta ja sitä seurannut ylimenokausi ovat muistoja vain. Kävin valmentajan kanssa perinteisellä kaudenaloituslounaalla hahmottamassa tulevia tavoitteita. Lapioimme suurella halulla sushia ja puhuimme innolla juoksusta. Ihan parasta!  Riisit jäivät minulla kellumaan soijakuppiin, niin kuin aina, kun olen niin huono tikkujen kanssa😫 Olen jo pitkään miettinyt, että voisin kokeilla välillä alimatkoja. Varsinkin tappomatka 10K ja sen pikkusisko, happomatka 800m, voisivat olla kokemisen arvoisia elämyksiä treenimielessä.

Smurffit keppijunpalla

Ihan ensin vastaan tulee kuitenkin Saulin järjestämä polkujuoksun SM-kilpailu Nuuksiossa 7.10., jouduin sen takia liittymään urheiluseuraankin. Olen nyt Espoon Tapioden miehiä ja saan Otaniemen hanhikakkaamolla olla kotikentällä. Tuossa kisassa on sarja minullekin,  M55, joten saan vastaani kovia iltarasteilla vuosikymmeniä naamaansa kuusen oksiin juosseita suunnistajia. Ei varmaan mitään mahkuja heitellä käpyjä rattaisiin, mutta jalo kilpahan on tärkeintä! Sitä ennen pitää siis oppia juoksemaan puskassa veekoota, eli tekniikkatreenejä juurakossa on tiedossa. Saa kuulkaa päästellä täysiä siellä ja yrittää välttää pannuttamista. Jos selviän ehjänä sunnuntaiaamuun 8.10., voin huokaista helpoituksesta.

Kyllähän sitä portaissa pärjää, mut entäs kivikossa?

Koutsin mielestä minulla voisi olla saumoja lyhyemmillekin matkoille kuin kympille. Olen itsekin kokenut, että vauhti- ja maksimikestävyysalueella viihdyn himona ja tiedän, että reisissä riittäisi loppusuoralla voimia niistämään joku tokavika Mondolle. Sitä ennen pitää saada painoa alemmas ja se onkin nyt syksyn agenda. Lähden kohti uutta suhteellisen hyvällä peruskestävyyskunnolla, itseasiassa varmaan parhaista asemista koskaan. Koko viime kausihan hierottiin ja nylkytettiin, rakennettiin pohjia. Tuloksena esim. 50 minuuttia nopeampi Pallas-Hetta 7 lyöntiä pienemmällä keskisykkeellä kuin 2017! Samaten paino on jo yhtä alhaalla kuin Hampurin enkkamaralla.

Hanhikakkaamolla nurtsivetoja

Nyt tulee sitten koordeja, lihistä, tekniikkaa ja ties mitä! Oletan, että askeleestani tulee tehokkampi, nopeampi ja kauniimpi😬 Jos ei muuta, niin pelkkä kauniimpikin riittää! Sen verran pitää lesota, että kun paino alkaa seiskalla ennen joulua, niin keväällä kympin enkasta 45.32 lähtee minuuttikaupalla (tai ainakin kaupalla) pois. Saas nähdä miten sen 800m kanssa käy. Ainakin olisi kiva kokeilla paljonko alle 2.50 tällainen vanha saviperuna joskus sitten myöhemmin liikahtaa.

Iha naurattaa nää mäkivedot

Nyt on äijä intoa täynnä. Mikään ei oo kivempaa kuin kunnon treenimättö terveenä ja reippaana. Keventynyt ruoto nopeuttaa jo assulla ja todennäköisesti polulla pysyn helpommin ehjänä, kun eri suuntiin haluavan läskin inertiavoimia vastaan ei tarvitse tasapainotella koivilla ja käsillä koko ajan. Maratonit ja pidemmät polkuhäsät odottavat kunnes niiden aika koittaa. Toisaalta saatan löytää itseni taas jostain Lapin kisasta kesällä, sen verran herkässä on tuo ilmosormi aina ollut😂Pahoja sekakäytön oireita siis. Voimia valmentajalle, täältä tullaan!

Mä näytän kuulemma kääpiöltä 🙂

Team Mötikkä kivikossa

 

 

Päivä ennen omaa kisaa

Onko sallittua muuttaa mieltä? Lauantai-iltana vielä tuntui siltä, ettei ikinä enää polkujuoksua. Kun ei se suju, niin annetaan olla sitten. Myydään sauvat, reput ja muut kilkkeet pihakirppiksellä.
Vaan sujuihan se. Olen könynnyt Pallas-Hetta välin kahdesti aikaisemmin, 2016 ja 2017. Ensimmäisellä kerralla jätin syömättä kaikki eväät ja meinasin paleltua räntämonsuunissa Pyhätunturin huipulle. Toisella yrityksellä alkoi polvi kipuilla jo 15 kilsan kohdalla ja pakotti käytännössä kävelemään maaliin. Nyt oli lupa odottaa ehjää suoritusta juosten ja sitä lähdettiin hakemaan.

Sääspekulaatiot loivat lievää epävarmuutta, mutta kun kisa-aamu koitti, oli taivas umpitäkissä. Rakko mäkeen ja matkaan neljällä lötköpullolla. Puolen litran pulloista on paljon helpompi tietää, kuinka paljon juomaa on mennyt. Tulee juoduksi tarpeeksi.

Olen mielessäni jakanut tuon kisan kolmeen osaan. Ensimmäinen 0-25K Hanninkurun huoltoon. Tämähän on se hitain ja kivisin pätkä, huolto ei tunnu tulevan vastaan sitten millään. Toinen osa on 25-44K, eli juostavaa maastoa, jossa matka alkaa taittua. Viimeinen 44-57K on se järkyttävä hiekkatie/asfalttitaival, pitkitetty kärsimys. Sakkokierros, jossa hankitaan iso temmi otsaan. Starttia odotellessa olin rauhallinen, tiesin mitä edessä on ja olin vielä ihan kohtuullisessa kunnossa. Itseasiassa parhaassa peruskestävyyskunnossa evö, kävi matkan edetessä ilmi! Kiitos lähtee taas valmentajalle!

Team Mötikkä startissa

Reppuun oli pakattuna seuraavat varusteet:
-goretakki, pakollinen, ei tarvittu
-hanskat, pakolliset, ei tarvittu
-avaruustorkkupeitto, pakollinen, ei tarvittu
-pilli, pakollinen, ei tarvittu
-kartta, pakollinen, unohtui pöydälle🙈
-ideaaliside, pakollinen, ei tarvittu
-muki, en löytänyt mihin olin tunkenut
-4 kpl lötköpulloja, kaksi unohdin täyttää Hannunkurussa, purosta lisää
-putkilo elektolyyttiporetabletteja
-10 kpl High5 geelejä kahdessa pikkulötköissä, n.8 lutkutin kitusiin
-2 Snickers suklaatipatukkaa, yksi meni
-paketti minisalamipötkylöitä, jäi syömättä
-10 suolatablettia a´500mg, yksi meni
-1 High5 Extreme kofeiinigeeli, lurps, hiekkatiellä nassuun
-sauvat, Black Diamond, hiilikuituiset, määrämittaiset, helkkarin hyvät
-jalassa Salomon S Lab Ultrat, ei rakon rakkoa, kaikki kynnet ehjänä
-reppu, Ultimate Direction 3.0, ei tarvinnut kertaakaan riisua kisassa
-lippa, Compressport, hiki valui sikana, vaan ei silmiin

Kohti Taivaskeroa

Näillä varusteilla ja muutamalla irtopaarmalla matkaan kohti Pallaksen huippua. Sauvat pelittivät hyvin ja edellisvuoteen verrattuna tunkkasin kaksi ekaa kilometriä kolme minuuttia nopeammin kuin 2017. Vielä ylös Taivaskerolle ja sieltä runsaat neljä kilometriä alamäkeen. Etukäteen pelkäsin alamäkijuoksun olevan taas hälvetin vaikeaa, mutta sepä sujui! Voiko siis polkujuoksussa kehittyä? Nyt iski flow. Annoin palaa. Uskalsin juosta ja luottaa kinttuihin. Aivan umpihurmos. Siitä saivat kärsiä matkaseurani Minna ja Jonna, jotka roikkuivat kyydissä vähemmän tyytyväisinä. Tämä kävikin selväksi, kun tuli vihdoin seuraava pidempi nousu ja himmasin siihen. Korvat huuhdeltiin kiroilutulvalla punaisiksi ja hyvä ettei tullut litsareita😂 Olin kuulemma yrittänyt tiputtaa heidät kyydistä ja alkuvauhti oli aivan liian kova. Seuraavat pätkät mentiinkin yhtä matkaa peräkanaa ja joku muu määräsi vauhdit. Kunnes 20:n kilometrin kohdalla pyöräytin nilkkani kunnolla ja luulin kisan olevan ohi. Mähryinen draamakohtaus siihen ja kävelyksi. Ketutti kuin naalia. Pilasin taas ystävieni kisan. Käskinkin heitä nostamaan kytkintä, mutta eivät suostuneet lähtemään ja jättämään meikää tallustelemaan. Keskeytys pyöri puoli tuntia tosi vahvana mielessä.

Napsin kuitenki särkylääkettä ja aloin vähitellen ottaa juoksuaskelia. Kipu hellitti ja pääsimme yhdessä Hannunkurun huoltoon. Ruokinta-alueella ihmettelin 20:n metrin jonoa ja päätin olla syömättä lounasta. Täytin pullot ja tuimme nilkan kinesioteippipalalla, joka Minnalla onneksi oli matkassa. Jonnan lähetimme eteen päin yksin, Minna jäi saattohoitamaan meikää kohti maalia. Siinä touhutessamme tapasimme Sannan, joka joutui keskeyttämään perusmatkan imeytymisongelmien takia. Halasimme lämpimästi, muutama itkunsekainen lause, sielussa läikähti. Veti mielen apeaksi, mutta päätin, että maaliin mennään tälläkin kerralla. Ihan sama mikä aika.

Sieltä jostain

Seuraavat kilometrit sujuivat ihmeen hyvin. Nyt iski flöy sen takia, kun pystyin taas juoksemaan. Paukuttelimme 7-8 minuutin kilsoja ison nipun, kunnes takaa tuli vielä kovempaa Annikka. Laikka oli mimmillä ollut sen verran oranssina, että hän jäi toviksi juttelemaan, itseasiassa koko loppumatkaksi. Pyhätunturi tuli hämmästyttävän nopeasti ja helposti vastaan. Huipulla muutama kuva ja sitten alas rinnettä kohti viimeistä huoltoa.
Vielä ehdin ottaa piristävät pannut Pyhäkeron  varvikkoon. Polvi edellä ja varusteet pitkin tunturia. Vaan ei kiven kiveä siinä kohtaa. Ehkä se oli muistutus siitä, että polku ottaa ja polku antaa. Tällä kertaa variksenmarjapedille embonpehmoisesti antavana osapuolena😂

Alas Pyhäkerolta

Joku oli siirtänyt viimeistä huoltoa pari kilometriä, whaat! Vesi loppu ja kurkkua kuivasi. Minnalta varatankki repusta ja ykkösellä lötköllinen elektrolyyttijuoma ikeniin. Ihme tyyppi, repussa kaikkea tarpeellista😊 En älynnyt kysyä olisiko ollut kylmää kaljaa, ehkä😂

No tulihan se huolto sieltä, sipsukkaa ja maustekurkkua kouraan, vähän kuin nachoja ja jalopenoja🤔 Ei jääty ihmettelemään, sillä tajusin että sub9h olisi ihan kielellä. Riittää kun pistellään loput kilometrit seiskaa. Eli koko loppumatka hiekkatietä juosten. Olivat varmaan kiusaksi levittäneet sille viiden sentin kerroksen ihan tuoretta juoksuhiekkaa. Joka askeleella sutaisi, hilpeää! Vauhti vaihteli hiekkatieosuudella 6.15-6.45 välillä. Sen verran oli raakaa touhua, että puhetta ei juuri tullut. Tuppisuuna pätkittiin menemään. Selkää lappasi kokoajan vastaan ja ikätovereitakin varmaan neljä. Aloin pikkuhiljaa elätellä toiveita oman sarjani kympinsakissa olemisesta. Päätin, että ketään vanhaa ukkoa ei nyt tule tämän toisen ohi enää. Vihdoin näkyi asfalttitie ja kyltti 4,8K maaliin. Jumputi, jumputi, kohti Hettaa ja kylmää olutta! Askel oli kuitenkin jo matala 52 kilometrin jälkeen ja vaikka kuinka oli syöttö päällä, ei ihan kutosen vauhtiin millään kyetty. Viimeisellä kilometrillä ohitin yhden ikätoverini, joka lähtikin peesiin. Kaverin Hokat läiskyivät asfaltiin tutulla ultraajan jarruttavalla askeleella ja mietin, tuleeko saakura uudestaan ohi. Ei tullut, harjasin ukon ylämäkeen. Viimeinen kilometri @5.50, kisan nopein. Sillä lailla! Maalissa parempivoimaisena kuin kertaakaan. Juotavaa ja äkkiä, suihkuun ja oluelle Jussan Tupaan. Saimme vielä Minnan kanssa mukaan Saanan, joka oli koko kisassa hienosti naisten 12., vaikka damagea oli tullut hällekin. Olut maistui muuten hyvältä (ette usko vai)! Nestettä meni kisassa 5,5 litraa, maalissa 1,5 ja baarissa 1,0😬

Työkalut pölyssä maalissa

Vielä illalla bussissa päätettiin, että polkujuoksut on tässä. Minulla ei nilkka kestä ja Jonna ja Minnakin olivat tummiksi piestyjä.
Löysin kuitenkin itseni lukemasta työpaikalla muiden kisaraportteja ihan fiiliksissä. Saahan sitä siis muuttaa vielä mieltä, saahan😅

Olin lopulta oman sarjani 5. Ei ihan podiumille vielä, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee!

Mimosalla kisan jälkeinen päivä käyntiin

Kani Kuriton palkkasi valmentajan

Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun tuskissani seurailin somessa, kuinka kaikki muut saivat tuloksia ja kehittyivät juoksijoina. Vaikka tahkosin kieli santapaperina 2000 kilometriä vuodessa, en nopeutunut. Oli aika ostaa osaamista. Pähkäilin mistä sitä löytyisi. Olin hallissa nähnyt useasti soukan naisen vetävän tiukka ilme kauniilla askeleella totista äijäporukkaa perässään. Kyyti oli liukasta ja raakaa. Päätin selvittää kuka ja mikä. Pieni stalkkauskierros ja nimi oli selvillä: Minna Syvälä, Espoon Tapiot.
Kypsyttelin asiaa muutaman kuukauden ja kun olin ostanut tiketin ensimmäiselle Pallas-Hetalle, tajusin etten selviä ilman ammattiapua. Sähköpostia Minnalle ja varovainen lähestyminen kohti uutta alkoi.

Valmentajani Minna

Ensi töikseen Minna siivosi juoksumääristä 1/3 ja olin shokissa. Se, että vähemmän saattoi olla enemmän, ei mennyt laakista tajuntaan. Kapinoin ja hypin seinille puoli vuotta kotona pimeässä. Onneksi oli oma juoksuperhe Messengerissä, johon saatoin kaataa epäuskon murheen ja toisaalta parantuneiden vauhtien tuoman ilon.

Mikä sitten muuttui ja tuliko tuloksia? Juoksin ensimmäisen maratonini 2015 melko tarkkaan 55 vuotis syntymäpäivänäni HCM:n legendaarisessa Possujunassa, jonka ystävini Sami Sundström lanseerasi tehdäkseni neitsytmatkastani mahdollisimman mukavan.

The Original Possujuna

Siitä tuli kaikkea muuta kuin vappumarssi Pitkälläsillalla. Liput eivät liehuneet ja taapersin maaliin ajassa 4.43. Minna kehiin ja keväällä nojasin polviin Hampurin maran maalissa epäuskoisena ajassa 3.55. Vuosi siitä ja kellot pysähtyivät  @3.43. Kympin enkasta lähti puolessa vuodessa 5 minuuttia. Syksyllä 50,24 ja keväällä 45,32. Nyt oli löysät otettu pois ja homma alkoi vaikeutua. Rajat tulivat vastaan tänä vuonna, vai tulivatko?
Vuosikilometrimäärät eivät ole juurikaan kasvaneet, joten joku muu on ollut nopeutumisen tae. Miten sitä kehitystä oikein tulee? Monasti saa lukea juoksupalstoilta, että jollakin toiveet ja tulos eivät kohtaa. Tehdään kyllä asioita, mutta ne eivät johda suuriin parannuksiin. Junnataan paikallaan. Minäpä annan nyt teille helpon reseptin ja kerron millaista on olla valmentajan kokovartalopotilas.
    1. Noudatan tiukasti ohjelmaa. En häröile, paitsi joskus keulin. Teen kaikki treenit niin kuin ne on kirjoitettu, enkä kysele itseltäni onko joku kivaa vai ei. Harjoitukset tehdään myös matkoilla. Ihan sama ollaanko hiihtämässä Alpeilla. Jos on laitettu 10K juoksua, niin se juostaan. Epämukavatkin jutut, kuten koordit, yritän säälittävästi rimpuilla jossain niin ettei kukaan näe.
    2. Ohjelmassa on muutakin kuin juoksua. Siihen on laitettu palauttavia harjoituksia. Näitä olen tehnyt syksystä asti tyllerövispilällä eli crosstainerilla yhteensä 41 tuntia. Lisäksi olen käynyt vesijuoksemassa neljä kertaa, jolla sain hommattua pullean kestopistepussin valmentajani silmissä. Huoltavia liikkuvuusharjoituksia olen myös tehnyt.

      Huoltavaa aitakävelyä eli lonkkien avausta

    3. Lihaskunto. Teen treenikaudella 2 kertaa viikossa lihistä. Keskivartaloa on koetettu jämäköittää, jotta paketti kestäisi retuutusta. Kaikenmaailman jumppapalloja on siedetty ja lattialla ähkitty.
    4. Lihashuolto. Olen miettinyt, että minulla on oikeastaan tiimi, johon koutsini lisäksi kuuluu monivuotinen luottohierojani Johanna. Tiukkanäppinen tyyppi, joka ei pienestä kiroilusta hätkähdä helläksi. Käyn treenikaudella hieronnassa kolmen viikon välein, aina raskaan viikon jälkeen. Rullailen ja venyttelen lisäksi, nekin sessiot on ohjelmaan laitettu. Lisäksi olen käynyt fysioterapeutilla, joka tutki lihasepätasapainoja ja määräsi niihin lääkkeitä. Niin ja ystäväpiiristä on kolmaskin fyssari häärinyt kimpussani, mm. kinesioteippaillut pakareisiä ja akilleksia.

      Johannan huollossa neulatyynynä

    5. Henkinen valmennus. Koutsin kanssa olemme tapailleet kaksi kertaa kuussa treenien merkeissä. Välillä on höpötetty niitä näitä, mutta yleensä silkkaa asiaa. Varsinkin koviin ratatreeneihin olen tarvinnut henkistä nostatusta. Olen kieriskellyt mondolla ja uikuttanut, mutta ilman psyykkausta olisin ehkä kaikkein tiukimmissa paikoissa luovuttanut. Kerran niin tapahtuikin. Se ei ollut kivaa. Voi sitä häpeää, kun treeni jää kesken! Koutsini on myös kouluttautunut Life Coaching-valmentajaksi ja minulla oli ilo saada neljän tunnin setti juttelua mm. enneagrammin pohjalta. Erittäin siistiä, mutta siitä kirjoitan oman jutun myöhemmin!
    6. Pysyttelen terveenä. Menen nukkumaan ajoissa. Syön järkevästi. Tässä minulla on eniten parantamisen varaa. Lautaselle en ole vielä Minnaa laskenut, mutta nyt sekin on edessä. Kovilla miinuskaloreilla harjoittelu ei minulta oikein onnistu ja vammariski kasvaa hälyttävästi. Sain todennäköisesti akilleksen ärsyyntymään tankit tyhjinä tehdystä kahdesta kovasta treenistä, samoin takareisi paukkuu herkästi vedoissa, jos energiaa ei kehossa ole. Mietin siis mitä laitan suuhuni, kun tiedossa on raakaa touhua.

      Kovikset vetää KK:n huollossa elementtipizzaa. Miksen siis minäkin 🙂

    7. Testaamisen tuomat hyödyt. Selvää on, että laktaattitestit kuuluvat asiaan, jotta sykepohjainen harjoittelu onnistuu oikeilla leveleillä. Valmentajaltani sain myös First beatin mittauslaitteet, jolla tutkittiin palautumista. Selvisi, että pienetkin määrät alkoholia hidastivat palautumista merkittävästi. En siis läträile saunaoluilla, jos on kova viikko menossa.
    8. Oma ajankäyttö on syytä suunnitella. En silti koe, että valmennuksessa olisin joutunut luopumaan mistään. Pidän rutiineista ja kurinalainen työskentely sopii minulle. Saamapuolelle on jäänyt valtavasti uuden oppimista, hienoja kisoja ja ilo siitä, että kehitystä vielä tässäkin iässä on oikeastaan helppo saada.
    9. Ylimenokausi. Vajaan kahden viikon päästä menen juoksemaan Pallakselta Hettaan, 57km. Siihen on hyvä päättää syyskuussa alkanut treenijakso. Sen jälkeen höntyilyä 4 viikkoa, josta kaksi ensimmäistä varsinaista ylimenokautta. Silloin ei juuri juosta, vaan nautitaan muusta elämästä. Sitäkin kun on hyvä olla. Ainakin se kaksi viikkoa vuodessa.
    10. Huolenpito ja innostavuus. Olen jotenkin ilmeisesti onnistunut luomaan hyvän valmennussuhteen. Valmentajani kysyy aina ensimmäisenä kun nähdään ”Mikä pössis?”. Olen oppinut kertomaan rehellisesti, jos joku asia vaivaa. Usein koutsin hyväntuulisuus tarttuu ja väsymys sekä huolet kaikkoavat kun joku kuuntelee.

      Nähdään 14.7. Hetassa!

      Yhtään askelta ei kuitenkaan kukaan ole ottanut puolestani. Kehitystä ei myöskään tule nopeasti. Varsinkaan 57 vuotiaana ei pikavoittoja napsahtele. Peruskestävyys kehittyy hitaasti ja välillä joutuu odottamaan pientäkin hyppäystä kauan. Mutta mihinkäs tässä on kiire. Ajattelin vielä vuosia pysyä ehjänä, juoksennella radalla ja puskissa. Niinpä hyvä valmentaja on minulle kullan arvoinen.

Erään kisan anatomia

Preparoinpa tämän HHM:n häsän ennen kuin aika kultaa muistot.

Tavoite oli juosta puolikas all out ja sitä saa mitä tilaa. Kävin lenkillä pari viikkoa sitten ystäväni Sanna Kullbergin kanssa ja siinä Keskuspuiston hiekkatiellä kuulumisia vaihdellessa lyötiin alustavasti lukkoon jäniskontrahti 2.0. Sannan kaniinipalvelua kun on tarjolla, vain umpipöljä jättää tarttumatta tilaisuuteen. Edellinen kerta on unohtumattomasti piirtynyt mieleen enkkakympiltä, jolloin Sanna jänisti minut talutuskuntoon ja toisiin sfääreihin. Nyt oli pelonsekainen aavistus, että näin käy uudestaan, mutta rohkeasti määrittelin vauhdit itselleni. Tuntemus kunnosta oli suhteellisen hyvä ja asetin minimitavoitteeksi tulla maaliin 1.45XX. Hurjimmissa unelmissa läikkyi jopa 1.41,59, mutta siihen arvelin tarvittavan todella viileää keliä ja puskista tullutta pöljää päivää.
Alla oli kahden viikon takainen hyvin sujunut Karhunkierroksen pesukarhumatka, jonka tallustin mallikkaasti aerokynnyksen keskarilla ja huippusykkeetkin jäivät alle anan. Kuvittelin olevani suht koht palautunut, mutta valmentajani kuitenkin totesi, että ihan parasta ei tule irtoamaan.

Lauantaiaamu tuli, näytti todella upealta enkkakeliltä, tosin lämpömittari kipusi yllättävän nopeasti. Ei kuitenkaan mikään lehmänhenkäysilma, joten odotukset olivat korkealla.
Häröilin taas jotenkin ja tein ehkä liian lyhyen lämmittelyn ja liian hitaalla vauhdilla. Mikä ihme siinä on, että satsaan todella paljon tähän juoksuhommaan ja sitten sattuu näitä ajattelemattomuuksia joka kisan alla. Sanna kävi tutkailemassa reitin alkuosan ja juoksi oman lämppänsä. Viivalle hyvillä mielin, tiesin kuntoni ja sovittiin, että lähdetään 4.55 vauhdeilla matkaan. Jos kisassa tulee välystä, voin pyytää lisää vauhtia tarvittaessa. (Ei tullut).

HHM 2018 reitti

1K
Sannalla heti täydellinen aloitus, 4.57 kaikista lähtöhässäköistä ja tiukoista käännöksistä huolimatta. Luotto on jäätävä tähän jänikseen. Tiedän, että olen mestarin kyydissä.

2K
Katrin ja Millan kanssa yllätysläpsyt, huomaan ehkä 10 metriä ennen nämä iloiset ratapirkot. Kiitos, pieni hymy irtosi hetkeksi vakavalle naamalle!

2-5K
Melko shittiä melskausta, odotan että kroppa käynnistyy ja homma helpottuu. Siistiä vetää eka juoma-asema raakana lävitse, kas kun jänis hakee vedet ja iskee mukin kouraan vauhdissa. Lämpöä onkin enemmän kuin alkuun ajattelin.

5-8K
Otan ensimmäisen High5 Isogeelin, 100mg kofeiinia. Perään juotosta vettä ja matka jatkuu. Sitten yllättäen kengännauha aukeaa ja on pakko pysähtyä. Näpit geelistä tahmassa, sössin urakalla, paniikki iskee, en saa nauhoja kiinni. Lopulta onnistuu, 20 sekkaa palaa pärse pystyssä. Jänis on jossain edessä häkeltyneenä. Huitaisen jäätävän 100 metrin vedon, Sanna on kauhuissaan. Päästään 1.45 jänislauman edelle ja rauhoitun. Vauhdin pitäminen tuntuu ekaa kertaa vaikealta, jänisposse menee uudestaan ohi. Maria Westerlund on siinä porukassa, taputtaa olkapäälle ja moikkaa, ilahdun!

Jänis ja kuorma

8-11K
Kymppi tulee vastaan ajassa 49,32. Mietin miten voi tuntua näin pahalta tuossa vauhdissa. Alkaa hirvittää. 11 kilsan kohdalla annan ekaa kertaa tunteiden tulla ja huikkaan Sannalle, että vaikeaa on.
Sanna kertoo jänistelleensä Virpiä maralla ja sanoneensa tälle, että helppoja kilsoja ei ole, kun juostaan enkkaa. Mietin Virpiä ja päätän olla uikuttamatta. Nyt ollaan radalla ja sillä siisti. Huviretkeä ei ollutkaan luvassa, mutta ai saakura kun sattuu.

11-16K Kärsimystä kaikki tyynni. Mutta, hetkittäin kun ajattelen, että olo ei olekaan muuttunut enää pahemmaksi, iskee pienenpieni flow. Ihan ehkä 500 metrin ajaksi, mutta se riittää. Olen taas bäk ja roikun kuin takiainen jäniinin turkissa. Pari kertaa potkin Kyläsaaren vastatuulessa sukillekin, onneksi ei mennä molemmat katuun! Geeli numero 2 huiviin, sama kuin edellinen, putoaa ja pysyy sisällä. No problem. Sitten konnahotellin kohdalla takaa tulee yllättäen Taskuporo aka Sonja Koli. Läpsy häneltä olkapäälle, häkellyn, onpa hyvä meno tytöllä! Ponnari huiskii iloisti, hetken aikaa mietin, olisiko mahkuja peesiin. Ei ole. Lautatarhankadun mäki on murhaa, Sonja nousee dieselin väännöllä. Sinne menee!

16-18K Kamalaa taistelua. Pelkään pään pettävän koko ajan, hetkenä minä hyvänsä. Sanna tikkaa sub5 kilsoja armotta, on vain seurattava. Mietin tyytyisinkö vähempään. Jo aikaisemmin mainitsin hänelle, että riittää kun tulee hyvä juoksu, vaikka menisikin päälle 1,45. Sanna on samaa mieltä. Hyvin kuulemma taistelen. Yllättäen se helpottaa. Että voisin vähän tarvittaessa himmata. Ei, takkiin tulisi nopeasti minuuttikaupalla. Päätän mellakoida ja pysyä kadulla.

18-21K Viimeinen mäki ja sitten pitkä palauttava loikotus radaan varteen. Nyt se tulee. Ei anneta periksi. Sanna huutelee tsemppilauseita. Juoksuasento on kuulemma edelleen priimaa, pärse ei ole ämpärissä. Saakuran inhat coretreenit, siitäs saatte! Hesarin sillan yli ja siinä käännöksessä vapaudun. Sielu irtoaa vihdoin ruumiista ja nyt sole poika mithään, ei kuin maaliin. Hiekkapätkällä vielä vähän säästellen, mutta kun pääsen assulle alkaa huuruinen loppukiri. Näen Marian selän ja siitä helposti ohi. En muista sanonko jotain typerää, toivottavasti en. Sanna kannustaa vimmatusti, ääntähän tuosta jäniksestä lähtee. ”Nyt mietit miksi niitä neljäsatasia on juostu! Ala tulla nyt! Hyvä Jussi!”

Maukkaahan se saakura oli. Ilmankos tökki!

Loppusuora
Kyllä lähtee, onhan sitä reittä. Tajuan, että sub 1.45 on mahdollinen. Vika satanen munaravia ja kellot seis ajassa 1.44,50

Jee! Live and kicking!

Maalissa
En itke, ihme kyllä! Pakahduttava onnen tunne. Kipu loppuu. Halaan Sannaa pitkään. Se tuli. Hieno juoksu. Kunnonmukainen suoritus. Lyhyitä välähdyksenomaisia ajatuksia. Pää ihan sekaisin onnesta.

Eipäs kun ME tehtiin se!

Faktat
Aerokynnys 148, ana 168, maksimisyke 190. Kisa meni 171 keskisykkeellä, uudet maksimit 192 kelloon kaikkien näiden vuosien jälkeen. Saattaa tosin olla Suunnon tekosia, piikki ehkä. Viimeinen 370m sujahti 1.36, keskisyke sillä 189bpm. Nelosilta ammensin! Todennäköisesti kaikki tuli pihalle 🙂
Miesten 55v sarjan 13/72.

Loppunosto ja sielu irtoaa

Jälkihehku
Seuraavana päivänä menen tekemään palauttavan treenin rakkaalla tyllerövispillä. Tunnin verran alle 120 bpm. Sotken melkein 50 minuuttia ajasta silmät kiinni. Tunnen hengityksen menevän pidäkkeettä sisään ja ulos, rintakehä on täysin auki. Liikutun ja valuttelen naamalta hikikarpaloita ja kyyneleitä. Kukaan ei näe. Mihinkään ei satu, jalat täysin kunnossa. Tunnetilana vahva ”tämä oli tässä”. Tehtävä suoritettu.

Näillä sitä lammikoidaan hikeä!

Kiitos
Sanna! Huikea olet! 2/2 onnistumista sun kyydissä 🙂
Koutzi! Haluan aina kaikkea ja kaikki ei ole mahdollista. Kiitos kuitenkin kaiken sovittelusta. Hyvin mä vedän 🙂

Juoksun perimmäinen tarkoitus?

Päätin tarttua blogini alkajaisiksi tähän möykkyyn. Mitä sitä kiertelemään ja kyräilemään. Aihe on varmaan monelle tuttu, tai ainakin sitä on itse kukin varovasti tikulla tökkinyt.

Olen juossut juoksemisen ilosta nyt kohta seitsemän vuotta. Tämä ei ole ollut ensimmäinen yritys tulla juoksijaksi. Jo 14 vuotiaana halusin päästä eroon 15 läskikilosta ja kiusasin nuorta ylipainoista kehoani orastavalla päättäväisyydellä. Tuolloin 1974, ei sykemittareita ollut ja juokseminen oli all out etenemistä maksimivauhdeilla. Ei mitään mukavaa sunnuntaihupailua, vaan sitä itseänsä, tuskaa ja kärvistelyä. Mieli jalostui ja jotenkin onnistuin laihtumaan silakaksi, mutta samalla jäi kyllä juoksukin.

1984, juoksu ei vieläkään napannu.

Toinen kunnon yritys taisi tulla vasta 36 vuotiaana, kun esikoiseni syntyi. Tarve poistua kotoa, jotta ei altistuisi happaman maidon katkulle ja muille orgaanisille käryille, siivitti juoksemiselle uuden alun. Raasto 2.0 näki päivänvalon. Hanat auki ja 5-6 kilometriä päivittäin pää punaisena. Tätä jaksoa kesti kaksi vuotta ja pääsin jonkinmoiseen vauhtikestävyyskuntoon. Termi peruskestävyys ei ollut tuttu, joten en vaivannut päätäni moisella turhakkeella. Toinen tyttäreni kuitenkin putkahti maailmaan ja käsiäni tarvittiin kotona. Juoksu jäi ja tilalle tulivat meditatiiviset pakohetket kylmässä saunassamme kuivuvien kestovaippojen keskellä.

En kuitenkaan jättäytynyt kokonaan sohvalle, vaan pelailin salibändyä pari kolme kertaa viikossa puulaakikahinoissa ja myöhemmin kävin ottamassa pataan ikämiesten mestaruussarjassa. Sankarimainen peliurani päättyi kuitenkin polven eturistisiteen katkeamiseen, joka korjattiin, mutta hajosi uudestaan, joka korjattiin, mutta hajosi jälleen. Oli aika keksiä muuta.

Vuodet  vierivät ja mustikkakaurapuuroa seinille viskovista tenavista oli kasvanut upeita nuoria neitejä. Rupesin suuntaamaan katsettani omaan napaani. Esikoiseni pelasi tuolloin salibändyä SM-tasolla ja joukkueenjohtajana hyödynsin kaikki tyttöjen treenit kipittämällä samanaikaisesti itse. Suoraan juokseminen onnistui ilman eturistisidettä ja pikkuhiljaa matkat pitenivät aina 10 kilometriin asti. Aloin päästä jonkinmoiseen kuntoon ja nälkä kasvoi. Peruskestävyys ei edellenkään ollut hyve, hitaasti eteneminen ei ollut mun juttu.

Tuli joulunalus 2013 ja kälyni ehdotti kalapäivällisellä osallistumista HCR:n puolimaratonille. Tartuin ähkyssä täkyyn kuin valkohai irtoporsaaseen ja uusi aikakausi alkoi elämässäni. Minusta tulisi juoksija. Ensimmäinen puolikkaani HCR 2014, alimittainen tosin, kuten tuon juosseet hyvin tietävät, päättyi maaliintuloon ajassa 2.06xx. Muistan olleeni poikki, hikinen ja haiseva, niin kuin sittemmin useasti. Maaliin raahauduin kuitenkin ongelmitta ja kisasta toivuttuani oli joku merkillinen halu tulla nopeammaksi syttynyt.

Ensimmäinen lappujuoksuni, HCR 2014

Tätä intoa olen nyt miettinyt. Mistä se kumpuaa? Miksi pitää juosta aina vain kovempaa tietty matka? Vaikka joku toinen viilettää puolikkaan kymmeniä minuutteja nopeammin, se ei minua lannista. Kyse on sisäisestä palosta tulla paremmaksi. Unohtaa iän tuomat rajoitteet, lahjattomuuden aiheuttamat hidasteet ja yrittää kohentaa omaa ennätystä. Täysin itsekästä puuhaa, addiktio, eskapismia. Mutta samalla hyppy toiseen todellisuuteen.

Kemiallinen coctail, jonka juokseminen tuottaa, aiheuttaa vakavaa todellisuudentajun hämärtymistä. Entinen elinpiiri supistuu, tapaat samankaltaisia, kaveripiiri vaihtuu. Lopulta olet pahasti vieraantunut normaalielämästä. Rupeat saavuttamaan juoksun flowtiloja. Juostessa olet irti kaikesta. Elät hetkessä. Unohdat ikäsi ja messevät asuntovelat. Tiedostat kuinka kehosi toimii kuin hienoin mekaaninen parmankinkkuleikkuri: tasalaatuista ohutta siivua tulee, tasaisia helppoja kilometrejä karttuu toinen toisensa perään. Kehosi valmistaa hyvänolonhormoneja ja etenet vinkeässä pössiksessä ties kuinka kauan. Otapa lenkille samanhenkinen häröolio mukaasi ja jaettu ilo sekoittaa molempien  mielet pitkäksi aikaa.

UTLO 2017, ekaa kertaa vuorilla juosten

Aijai, siinäpä tuli jo muutama syy juosta. Niitä siis on! Mutta juoksun perimmäinen tarkoitus minulle? Sekö että saa syödä (kieltämättä ihanaa) enemmän? Sitä täytyy hakea halusta laittaa itsensä koville. Päästä selvyyteen mihin kehoni pystyy. Ja pystyyhän se, mikä aina välillä tuppaa unohtumaan. Ehkä se perimmäinen tarkoitus onkin ollut oppia rakastamaan kehoani. Pidin sitä aina rumana ja puutteellisena, paksuna ja hitaana. Vasta hiljattain olen oppinut arvostamaan sitä. Se on lennättänyt sieluani milloin vuorilla tai kiidättänyt asfalttimaralla mieleni hurmokseen. Kestänyt hienosti retuutuksen radalla ja puskissa!

Juosta voi missä vain, tässä Saalbachissa 2018

Aloittelen tätä blogia tutorini ja valmentajani innoituksesta. Kirjoittamalla tänne, yritän selventää itselleni mistä tässä juoksevan ihmisen elämässä oikein on kyse. Samalla merkitsen  muistiin missä olen juoksuaskeleita ottanut. Elämyskisaraportteja siis odotettavissa.  Saattaa tänne syntyä tekstiä muustakin intohimosta kuin juoksusta, kuten syömisestä 🙂