Juoksun perimmäinen tarkoitus?

Päätin tarttua blogini alkajaisiksi tähän möykkyyn. Mitä sitä kiertelemään ja kyräilemään. Aihe on varmaan monelle tuttu, tai ainakin sitä on itse kukin varovasti tikulla tökkinyt.

Olen juossut juoksemisen ilosta nyt kohta seitsemän vuotta. Tämä ei ole ollut ensimmäinen yritys tulla juoksijaksi. Jo 14 vuotiaana halusin päästä eroon 15 läskikilosta ja kiusasin nuorta ylipainoista kehoani orastavalla päättäväisyydellä. Tuolloin 1974, ei sykemittareita ollut ja juokseminen oli all out etenemistä maksimivauhdeilla. Ei mitään mukavaa sunnuntaihupailua, vaan sitä itseänsä, tuskaa ja kärvistelyä. Mieli jalostui ja jotenkin onnistuin laihtumaan silakaksi, mutta samalla jäi kyllä juoksukin.

1984, juoksu ei vieläkään napannu.

Toinen kunnon yritys taisi tulla vasta 36 vuotiaana, kun esikoiseni syntyi. Tarve poistua kotoa, jotta ei altistuisi happaman maidon katkulle ja muille orgaanisille käryille, siivitti juoksemiselle uuden alun. Raasto 2.0 näki päivänvalon. Hanat auki ja 5-6 kilometriä päivittäin pää punaisena. Tätä jaksoa kesti kaksi vuotta ja pääsin jonkinmoiseen vauhtikestävyyskuntoon. Termi peruskestävyys ei ollut tuttu, joten en vaivannut päätäni moisella turhakkeella. Toinen tyttäreni kuitenkin putkahti maailmaan ja käsiäni tarvittiin kotona. Juoksu jäi ja tilalle tulivat meditatiiviset pakohetket kylmässä saunassamme kuivuvien kestovaippojen keskellä.

En kuitenkaan jättäytynyt kokonaan sohvalle, vaan pelailin salibändyä pari kolme kertaa viikossa puulaakikahinoissa ja myöhemmin kävin ottamassa pataan ikämiesten mestaruussarjassa. Sankarimainen peliurani päättyi kuitenkin polven eturistisiteen katkeamiseen, joka korjattiin, mutta hajosi uudestaan, joka korjattiin, mutta hajosi jälleen. Oli aika keksiä muuta.

Vuodet  vierivät ja mustikkakaurapuuroa seinille viskovista tenavista oli kasvanut upeita nuoria neitejä. Rupesin suuntaamaan katsettani omaan napaani. Esikoiseni pelasi tuolloin salibändyä SM-tasolla ja joukkueenjohtajana hyödynsin kaikki tyttöjen treenit kipittämällä samanaikaisesti itse. Suoraan juokseminen onnistui ilman eturistisidettä ja pikkuhiljaa matkat pitenivät aina 10 kilometriin asti. Aloin päästä jonkinmoiseen kuntoon ja nälkä kasvoi. Peruskestävyys ei edellenkään ollut hyve, hitaasti eteneminen ei ollut mun juttu.

Tuli joulunalus 2013 ja kälyni ehdotti kalapäivällisellä osallistumista HCR:n puolimaratonille. Tartuin ähkyssä täkyyn kuin valkohai irtoporsaaseen ja uusi aikakausi alkoi elämässäni. Minusta tulisi juoksija. Ensimmäinen puolikkaani HCR 2014, alimittainen tosin, kuten tuon juosseet hyvin tietävät, päättyi maaliintuloon ajassa 2.06xx. Muistan olleeni poikki, hikinen ja haiseva, niin kuin sittemmin useasti. Maaliin raahauduin kuitenkin ongelmitta ja kisasta toivuttuani oli joku merkillinen halu tulla nopeammaksi syttynyt.

Ensimmäinen lappujuoksuni, HCR 2014

Tätä intoa olen nyt miettinyt. Mistä se kumpuaa? Miksi pitää juosta aina vain kovempaa tietty matka? Vaikka joku toinen viilettää puolikkaan kymmeniä minuutteja nopeammin, se ei minua lannista. Kyse on sisäisestä palosta tulla paremmaksi. Unohtaa iän tuomat rajoitteet, lahjattomuuden aiheuttamat hidasteet ja yrittää kohentaa omaa ennätystä. Täysin itsekästä puuhaa, addiktio, eskapismia. Mutta samalla hyppy toiseen todellisuuteen.

Kemiallinen coctail, jonka juokseminen tuottaa, aiheuttaa vakavaa todellisuudentajun hämärtymistä. Entinen elinpiiri supistuu, tapaat samankaltaisia, kaveripiiri vaihtuu. Lopulta olet pahasti vieraantunut normaalielämästä. Rupeat saavuttamaan juoksun flowtiloja. Juostessa olet irti kaikesta. Elät hetkessä. Unohdat ikäsi ja messevät asuntovelat. Tiedostat kuinka kehosi toimii kuin hienoin mekaaninen parmankinkkuleikkuri: tasalaatuista ohutta siivua tulee, tasaisia helppoja kilometrejä karttuu toinen toisensa perään. Kehosi valmistaa hyvänolonhormoneja ja etenet vinkeässä pössiksessä ties kuinka kauan. Otapa lenkille samanhenkinen häröolio mukaasi ja jaettu ilo sekoittaa molempien  mielet pitkäksi aikaa.

UTLO 2017, ekaa kertaa vuorilla juosten

Aijai, siinäpä tuli jo muutama syy juosta. Niitä siis on! Mutta juoksun perimmäinen tarkoitus minulle? Sekö että saa syödä (kieltämättä ihanaa) enemmän? Sitä täytyy hakea halusta laittaa itsensä koville. Päästä selvyyteen mihin kehoni pystyy. Ja pystyyhän se, mikä aina välillä tuppaa unohtumaan. Ehkä se perimmäinen tarkoitus onkin ollut oppia rakastamaan kehoani. Pidin sitä aina rumana ja puutteellisena, paksuna ja hitaana. Vasta hiljattain olen oppinut arvostamaan sitä. Se on lennättänyt sieluani milloin vuorilla tai kiidättänyt asfalttimaralla mieleni hurmokseen. Kestänyt hienosti retuutuksen radalla ja puskissa!

Juosta voi missä vain, tässä Saalbachissa 2018

Aloittelen tätä blogia tutorini ja valmentajani innoituksesta. Kirjoittamalla tänne, yritän selventää itselleni mistä tässä juoksevan ihmisen elämässä oikein on kyse. Samalla merkitsen  muistiin missä olen juoksuaskeleita ottanut. Elämyskisaraportteja siis odotettavissa.  Saattaa tänne syntyä tekstiä muustakin intohimosta kuin juoksusta, kuten syömisestä 🙂

9 vastausta artikkeliin ”Juoksun perimmäinen tarkoitus?

  1. Onnea uudelle blogille! Hienosti on sinulla juoksun lisäksi myös sana hallussa. Jään innolla odottelemaan seuraavia kirjoituksia.

  2. Moikka, upeaa analyyttistä Jussia. Askeleen lisäksi myös sana lentää ja sitä lukee mielellään. Jatkoon! Ja seuraan!

  3. Oo, pitkästä aikaa uusi blogi, jota jaksaa lukea! Virkistävää, taitavaa sanankäyttöä ja sattuu tuo asiakin olemaan lähellä sydäntä. Itseltäni tosin puuttuu tuo tarve päästä aina vain kovempaa. Juuri nyt olisi kiva päästä etenemään edes jollain tyylillä ja parhaimmillanikin olen juoksijana vain harmiton pallero. Sinun kehitystäsi juoksijana on ollut mahtava seurata, kiva päästä lukemaan aatoksiasi enemmänkin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *