Kani Kuriton palkkasi valmentajan

Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun tuskissani seurailin somessa, kuinka kaikki muut saivat tuloksia ja kehittyivät juoksijoina. Vaikka tahkosin kieli santapaperina 2000 kilometriä vuodessa, en nopeutunut. Oli aika ostaa osaamista. Pähkäilin mistä sitä löytyisi. Olin hallissa nähnyt useasti soukan naisen vetävän tiukka ilme kauniilla askeleella totista äijäporukkaa perässään. Kyyti oli liukasta ja raakaa. Päätin selvittää kuka ja mikä. Pieni stalkkauskierros ja nimi oli selvillä: Minna Syvälä, Espoon Tapiot.
Kypsyttelin asiaa muutaman kuukauden ja kun olin ostanut tiketin ensimmäiselle Pallas-Hetalle, tajusin etten selviä ilman ammattiapua. Sähköpostia Minnalle ja varovainen lähestyminen kohti uutta alkoi.

Valmentajani Minna

Ensi töikseen Minna siivosi juoksumääristä 1/3 ja olin shokissa. Se, että vähemmän saattoi olla enemmän, ei mennyt laakista tajuntaan. Kapinoin ja hypin seinille puoli vuotta kotona pimeässä. Onneksi oli oma juoksuperhe Messengerissä, johon saatoin kaataa epäuskon murheen ja toisaalta parantuneiden vauhtien tuoman ilon.

Mikä sitten muuttui ja tuliko tuloksia? Juoksin ensimmäisen maratonini 2015 melko tarkkaan 55 vuotis syntymäpäivänäni HCM:n legendaarisessa Possujunassa, jonka ystävini Sami Sundström lanseerasi tehdäkseni neitsytmatkastani mahdollisimman mukavan.

The Original Possujuna

Siitä tuli kaikkea muuta kuin vappumarssi Pitkälläsillalla. Liput eivät liehuneet ja taapersin maaliin ajassa 4.43. Minna kehiin ja keväällä nojasin polviin Hampurin maran maalissa epäuskoisena ajassa 3.55. Vuosi siitä ja kellot pysähtyivät  @3.43. Kympin enkasta lähti puolessa vuodessa 5 minuuttia. Syksyllä 50,24 ja keväällä 45,32. Nyt oli löysät otettu pois ja homma alkoi vaikeutua. Rajat tulivat vastaan tänä vuonna, vai tulivatko?
Vuosikilometrimäärät eivät ole juurikaan kasvaneet, joten joku muu on ollut nopeutumisen tae. Miten sitä kehitystä oikein tulee? Monasti saa lukea juoksupalstoilta, että jollakin toiveet ja tulos eivät kohtaa. Tehdään kyllä asioita, mutta ne eivät johda suuriin parannuksiin. Junnataan paikallaan. Minäpä annan nyt teille helpon reseptin ja kerron millaista on olla valmentajan kokovartalopotilas.
    1. Noudatan tiukasti ohjelmaa. En häröile, paitsi joskus keulin. Teen kaikki treenit niin kuin ne on kirjoitettu, enkä kysele itseltäni onko joku kivaa vai ei. Harjoitukset tehdään myös matkoilla. Ihan sama ollaanko hiihtämässä Alpeilla. Jos on laitettu 10K juoksua, niin se juostaan. Epämukavatkin jutut, kuten koordit, yritän säälittävästi rimpuilla jossain niin ettei kukaan näe.
    2. Ohjelmassa on muutakin kuin juoksua. Siihen on laitettu palauttavia harjoituksia. Näitä olen tehnyt syksystä asti tyllerövispilällä eli crosstainerilla yhteensä 41 tuntia. Lisäksi olen käynyt vesijuoksemassa neljä kertaa, jolla sain hommattua pullean kestopistepussin valmentajani silmissä. Huoltavia liikkuvuusharjoituksia olen myös tehnyt.

      Huoltavaa aitakävelyä eli lonkkien avausta

    3. Lihaskunto. Teen treenikaudella 2 kertaa viikossa lihistä. Keskivartaloa on koetettu jämäköittää, jotta paketti kestäisi retuutusta. Kaikenmaailman jumppapalloja on siedetty ja lattialla ähkitty.
    4. Lihashuolto. Olen miettinyt, että minulla on oikeastaan tiimi, johon koutsini lisäksi kuuluu monivuotinen luottohierojani Johanna. Tiukkanäppinen tyyppi, joka ei pienestä kiroilusta hätkähdä helläksi. Käyn treenikaudella hieronnassa kolmen viikon välein, aina raskaan viikon jälkeen. Rullailen ja venyttelen lisäksi, nekin sessiot on ohjelmaan laitettu. Lisäksi olen käynyt fysioterapeutilla, joka tutki lihasepätasapainoja ja määräsi niihin lääkkeitä. Niin ja ystäväpiiristä on kolmaskin fyssari häärinyt kimpussani, mm. kinesioteippaillut pakareisiä ja akilleksia.

      Johannan huollossa neulatyynynä

    5. Henkinen valmennus. Koutsin kanssa olemme tapailleet kaksi kertaa kuussa treenien merkeissä. Välillä on höpötetty niitä näitä, mutta yleensä silkkaa asiaa. Varsinkin koviin ratatreeneihin olen tarvinnut henkistä nostatusta. Olen kieriskellyt mondolla ja uikuttanut, mutta ilman psyykkausta olisin ehkä kaikkein tiukimmissa paikoissa luovuttanut. Kerran niin tapahtuikin. Se ei ollut kivaa. Voi sitä häpeää, kun treeni jää kesken! Koutsini on myös kouluttautunut Life Coaching-valmentajaksi ja minulla oli ilo saada neljän tunnin setti juttelua mm. enneagrammin pohjalta. Erittäin siistiä, mutta siitä kirjoitan oman jutun myöhemmin!
    6. Pysyttelen terveenä. Menen nukkumaan ajoissa. Syön järkevästi. Tässä minulla on eniten parantamisen varaa. Lautaselle en ole vielä Minnaa laskenut, mutta nyt sekin on edessä. Kovilla miinuskaloreilla harjoittelu ei minulta oikein onnistu ja vammariski kasvaa hälyttävästi. Sain todennäköisesti akilleksen ärsyyntymään tankit tyhjinä tehdystä kahdesta kovasta treenistä, samoin takareisi paukkuu herkästi vedoissa, jos energiaa ei kehossa ole. Mietin siis mitä laitan suuhuni, kun tiedossa on raakaa touhua.

      Kovikset vetää KK:n huollossa elementtipizzaa. Miksen siis minäkin 🙂

    7. Testaamisen tuomat hyödyt. Selvää on, että laktaattitestit kuuluvat asiaan, jotta sykepohjainen harjoittelu onnistuu oikeilla leveleillä. Valmentajaltani sain myös First beatin mittauslaitteet, jolla tutkittiin palautumista. Selvisi, että pienetkin määrät alkoholia hidastivat palautumista merkittävästi. En siis läträile saunaoluilla, jos on kova viikko menossa.
    8. Oma ajankäyttö on syytä suunnitella. En silti koe, että valmennuksessa olisin joutunut luopumaan mistään. Pidän rutiineista ja kurinalainen työskentely sopii minulle. Saamapuolelle on jäänyt valtavasti uuden oppimista, hienoja kisoja ja ilo siitä, että kehitystä vielä tässäkin iässä on oikeastaan helppo saada.
    9. Ylimenokausi. Vajaan kahden viikon päästä menen juoksemaan Pallakselta Hettaan, 57km. Siihen on hyvä päättää syyskuussa alkanut treenijakso. Sen jälkeen höntyilyä 4 viikkoa, josta kaksi ensimmäistä varsinaista ylimenokautta. Silloin ei juuri juosta, vaan nautitaan muusta elämästä. Sitäkin kun on hyvä olla. Ainakin se kaksi viikkoa vuodessa.
    10. Huolenpito ja innostavuus. Olen jotenkin ilmeisesti onnistunut luomaan hyvän valmennussuhteen. Valmentajani kysyy aina ensimmäisenä kun nähdään ”Mikä pössis?”. Olen oppinut kertomaan rehellisesti, jos joku asia vaivaa. Usein koutsin hyväntuulisuus tarttuu ja väsymys sekä huolet kaikkoavat kun joku kuuntelee.

      Nähdään 14.7. Hetassa!

      Yhtään askelta ei kuitenkaan kukaan ole ottanut puolestani. Kehitystä ei myöskään tule nopeasti. Varsinkaan 57 vuotiaana ei pikavoittoja napsahtele. Peruskestävyys kehittyy hitaasti ja välillä joutuu odottamaan pientäkin hyppäystä kauan. Mutta mihinkäs tässä on kiire. Ajattelin vielä vuosia pysyä ehjänä, juoksennella radalla ja puskissa. Niinpä hyvä valmentaja on minulle kullan arvoinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *