Team Mötikkä kivikossa

 

 

Päivä ennen omaa kisaa

Onko sallittua muuttaa mieltä? Lauantai-iltana vielä tuntui siltä, ettei ikinä enää polkujuoksua. Kun ei se suju, niin annetaan olla sitten. Myydään sauvat, reput ja muut kilkkeet pihakirppiksellä.
Vaan sujuihan se. Olen könynnyt Pallas-Hetta välin kahdesti aikaisemmin, 2016 ja 2017. Ensimmäisellä kerralla jätin syömättä kaikki eväät ja meinasin paleltua räntämonsuunissa Pyhätunturin huipulle. Toisella yrityksellä alkoi polvi kipuilla jo 15 kilsan kohdalla ja pakotti käytännössä kävelemään maaliin. Nyt oli lupa odottaa ehjää suoritusta juosten ja sitä lähdettiin hakemaan.

Sääspekulaatiot loivat lievää epävarmuutta, mutta kun kisa-aamu koitti, oli taivas umpitäkissä. Rakko mäkeen ja matkaan neljällä lötköpullolla. Puolen litran pulloista on paljon helpompi tietää, kuinka paljon juomaa on mennyt. Tulee juoduksi tarpeeksi.

Olen mielessäni jakanut tuon kisan kolmeen osaan. Ensimmäinen 0-25K Hanninkurun huoltoon. Tämähän on se hitain ja kivisin pätkä, huolto ei tunnu tulevan vastaan sitten millään. Toinen osa on 25-44K, eli juostavaa maastoa, jossa matka alkaa taittua. Viimeinen 44-57K on se järkyttävä hiekkatie/asfalttitaival, pitkitetty kärsimys. Sakkokierros, jossa hankitaan iso temmi otsaan. Starttia odotellessa olin rauhallinen, tiesin mitä edessä on ja olin vielä ihan kohtuullisessa kunnossa. Itseasiassa parhaassa peruskestävyyskunnossa evö, kävi matkan edetessä ilmi! Kiitos lähtee taas valmentajalle!

Team Mötikkä startissa

Reppuun oli pakattuna seuraavat varusteet:
-goretakki, pakollinen, ei tarvittu
-hanskat, pakolliset, ei tarvittu
-avaruustorkkupeitto, pakollinen, ei tarvittu
-pilli, pakollinen, ei tarvittu
-kartta, pakollinen, unohtui pöydälle🙈
-ideaaliside, pakollinen, ei tarvittu
-muki, en löytänyt mihin olin tunkenut
-4 kpl lötköpulloja, kaksi unohdin täyttää Hannunkurussa, purosta lisää
-putkilo elektolyyttiporetabletteja
-10 kpl High5 geelejä kahdessa pikkulötköissä, n.8 lutkutin kitusiin
-2 Snickers suklaatipatukkaa, yksi meni
-paketti minisalamipötkylöitä, jäi syömättä
-10 suolatablettia a´500mg, yksi meni
-1 High5 Extreme kofeiinigeeli, lurps, hiekkatiellä nassuun
-sauvat, Black Diamond, hiilikuituiset, määrämittaiset, helkkarin hyvät
-jalassa Salomon S Lab Ultrat, ei rakon rakkoa, kaikki kynnet ehjänä
-reppu, Ultimate Direction 3.0, ei tarvinnut kertaakaan riisua kisassa
-lippa, Compressport, hiki valui sikana, vaan ei silmiin

Kohti Taivaskeroa

Näillä varusteilla ja muutamalla irtopaarmalla matkaan kohti Pallaksen huippua. Sauvat pelittivät hyvin ja edellisvuoteen verrattuna tunkkasin kaksi ekaa kilometriä kolme minuuttia nopeammin kuin 2017. Vielä ylös Taivaskerolle ja sieltä runsaat neljä kilometriä alamäkeen. Etukäteen pelkäsin alamäkijuoksun olevan taas hälvetin vaikeaa, mutta sepä sujui! Voiko siis polkujuoksussa kehittyä? Nyt iski flow. Annoin palaa. Uskalsin juosta ja luottaa kinttuihin. Aivan umpihurmos. Siitä saivat kärsiä matkaseurani Minna ja Jonna, jotka roikkuivat kyydissä vähemmän tyytyväisinä. Tämä kävikin selväksi, kun tuli vihdoin seuraava pidempi nousu ja himmasin siihen. Korvat huuhdeltiin kiroilutulvalla punaisiksi ja hyvä ettei tullut litsareita😂 Olin kuulemma yrittänyt tiputtaa heidät kyydistä ja alkuvauhti oli aivan liian kova. Seuraavat pätkät mentiinkin yhtä matkaa peräkanaa ja joku muu määräsi vauhdit. Kunnes 20:n kilometrin kohdalla pyöräytin nilkkani kunnolla ja luulin kisan olevan ohi. Mähryinen draamakohtaus siihen ja kävelyksi. Ketutti kuin naalia. Pilasin taas ystävieni kisan. Käskinkin heitä nostamaan kytkintä, mutta eivät suostuneet lähtemään ja jättämään meikää tallustelemaan. Keskeytys pyöri puoli tuntia tosi vahvana mielessä.

Napsin kuitenki särkylääkettä ja aloin vähitellen ottaa juoksuaskelia. Kipu hellitti ja pääsimme yhdessä Hannunkurun huoltoon. Ruokinta-alueella ihmettelin 20:n metrin jonoa ja päätin olla syömättä lounasta. Täytin pullot ja tuimme nilkan kinesioteippipalalla, joka Minnalla onneksi oli matkassa. Jonnan lähetimme eteen päin yksin, Minna jäi saattohoitamaan meikää kohti maalia. Siinä touhutessamme tapasimme Sannan, joka joutui keskeyttämään perusmatkan imeytymisongelmien takia. Halasimme lämpimästi, muutama itkunsekainen lause, sielussa läikähti. Veti mielen apeaksi, mutta päätin, että maaliin mennään tälläkin kerralla. Ihan sama mikä aika.

Sieltä jostain

Seuraavat kilometrit sujuivat ihmeen hyvin. Nyt iski flöy sen takia, kun pystyin taas juoksemaan. Paukuttelimme 7-8 minuutin kilsoja ison nipun, kunnes takaa tuli vielä kovempaa Annikka. Laikka oli mimmillä ollut sen verran oranssina, että hän jäi toviksi juttelemaan, itseasiassa koko loppumatkaksi. Pyhätunturi tuli hämmästyttävän nopeasti ja helposti vastaan. Huipulla muutama kuva ja sitten alas rinnettä kohti viimeistä huoltoa.
Vielä ehdin ottaa piristävät pannut Pyhäkeron  varvikkoon. Polvi edellä ja varusteet pitkin tunturia. Vaan ei kiven kiveä siinä kohtaa. Ehkä se oli muistutus siitä, että polku ottaa ja polku antaa. Tällä kertaa variksenmarjapedille embonpehmoisesti antavana osapuolena😂

Alas Pyhäkerolta

Joku oli siirtänyt viimeistä huoltoa pari kilometriä, whaat! Vesi loppu ja kurkkua kuivasi. Minnalta varatankki repusta ja ykkösellä lötköllinen elektrolyyttijuoma ikeniin. Ihme tyyppi, repussa kaikkea tarpeellista😊 En älynnyt kysyä olisiko ollut kylmää kaljaa, ehkä😂

No tulihan se huolto sieltä, sipsukkaa ja maustekurkkua kouraan, vähän kuin nachoja ja jalopenoja🤔 Ei jääty ihmettelemään, sillä tajusin että sub9h olisi ihan kielellä. Riittää kun pistellään loput kilometrit seiskaa. Eli koko loppumatka hiekkatietä juosten. Olivat varmaan kiusaksi levittäneet sille viiden sentin kerroksen ihan tuoretta juoksuhiekkaa. Joka askeleella sutaisi, hilpeää! Vauhti vaihteli hiekkatieosuudella 6.15-6.45 välillä. Sen verran oli raakaa touhua, että puhetta ei juuri tullut. Tuppisuuna pätkittiin menemään. Selkää lappasi kokoajan vastaan ja ikätovereitakin varmaan neljä. Aloin pikkuhiljaa elätellä toiveita oman sarjani kympinsakissa olemisesta. Päätin, että ketään vanhaa ukkoa ei nyt tule tämän toisen ohi enää. Vihdoin näkyi asfalttitie ja kyltti 4,8K maaliin. Jumputi, jumputi, kohti Hettaa ja kylmää olutta! Askel oli kuitenkin jo matala 52 kilometrin jälkeen ja vaikka kuinka oli syöttö päällä, ei ihan kutosen vauhtiin millään kyetty. Viimeisellä kilometrillä ohitin yhden ikätoverini, joka lähtikin peesiin. Kaverin Hokat läiskyivät asfaltiin tutulla ultraajan jarruttavalla askeleella ja mietin, tuleeko saakura uudestaan ohi. Ei tullut, harjasin ukon ylämäkeen. Viimeinen kilometri @5.50, kisan nopein. Sillä lailla! Maalissa parempivoimaisena kuin kertaakaan. Juotavaa ja äkkiä, suihkuun ja oluelle Jussan Tupaan. Saimme vielä Minnan kanssa mukaan Saanan, joka oli koko kisassa hienosti naisten 12., vaikka damagea oli tullut hällekin. Olut maistui muuten hyvältä (ette usko vai)! Nestettä meni kisassa 5,5 litraa, maalissa 1,5 ja baarissa 1,0😬

Työkalut pölyssä maalissa

Vielä illalla bussissa päätettiin, että polkujuoksut on tässä. Minulla ei nilkka kestä ja Jonna ja Minnakin olivat tummiksi piestyjä.
Löysin kuitenkin itseni lukemasta työpaikalla muiden kisaraportteja ihan fiiliksissä. Saahan sitä siis muuttaa vielä mieltä, saahan😅

Olin lopulta oman sarjani 5. Ei ihan podiumille vielä, mutta ehkä sekin päivä vielä tulee!

Mimosalla kisan jälkeinen päivä käyntiin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *